Hillervo Väänänen Hökösellä 2 – kutsumusta koetellaan

Hillervo Väänänen toimi koko elämänuransa vuodesta 1922 Hökösen kansakoulun opettajana. Seuraavassa Hillervo kuvailee vuonna 1932 valmistuneessa kasvatusopin laudaturtyössä kylän kouluoloja. Alkuvuosina koulua pidettiin Pitkälän talolta vuokratuissa tiloissa. Opettaja asui Taskilassa.

Ihmeen terveinä opettaja ja oppilaatkin säilyivät

1916 tuli senaatin päätös, jonka mukaisesti koulu oli perustettava Hököselle. 1918 se aloitti vuokrahuoneissa. Luokka 4x6x2, 35 m kamaraissa. Oppilaita lopuksi 30. Pojat veistelivät yli kymmenhenkisen perheen asumassa pirtissä. Opettaja asui kilometrin päässä luokan kokoisessa huoneessa.

Ensi toimivuonna ehdotettiin jo oman tontin ostamista koululle Pienen-Luelammin rannalta. Siihen eivät maaninkalaiset suostuneet, vaan aikoivat siirtää koulun aivan piirin pohjoisrajalle. Se jäi aikomukseen. Oppivelvollisuuden voimaan astuttua luokka kävi yhä ahtaammaksi. Mutta maaninkalaiset ketvottelivat aina itsensä irti rakennuspakosta milloin milläkin tekosyyllä. He tiesivät koko koulupiirin lähivuosina siirtyvän Siilinjärven kuntaan. Siksi kohosi vain sisäpitäjään toinen toistaan upeampi tiilikoulu. Ei auttanut, vaikka vuokrahuoneiden puutetta käytettiin tekosyynä pakolle. Kukaan ei vuokrannut. Opettaja oli vuoden lakkautuspalkalla. Valitukset Maaherraan ja jopa Korkeimpaan Hallinto-oikeuteen tulivat nahkana takaisin.

Neljä ensimmäistä opettajaa olivat vain vuoden. Ensimmäinen tuli mielisairaaksi. Toinen pyrki kotikylälleen. Kolmas ei ollut pätevä. Neljäs morsiamena piti Hököstä hätävaranaan. Viides, nykyinen, joutui vuoden oltuaan lakkautuspalkalle. Sen jälkeen on pitänyt velvollisuutenaan taistella oman koulun saamiseksi.

1925 oli kuntien jako. Toivottiin aikaa parempaa uusilta isänniltä. Petyttiin. Maapalstan ja 30 tuhannen tiilen lahjoitus houkutteli kunnan rakentamaan kolme vuotta vuokrahuoneissa toimineen naapurikoulun vuorollamme. Seuraavan sijan täytäntöönpanosuunnitelmassa sai Hökönen. Lupauksen täyttäminen oli vielä seitsemän vuoden takana. Oli toivotonta ajatella koulua nykyisissä huoneissa niin pitkäksi ajaksi.

1928 saatiin kouluhuone aivan opettajan asunnon naapurista. Erillinen tupa oli 8×8 m, jossa suuren leivinuunin karsinanurkassa veistimme. – Muuten nykyinen opettaja veistätti ensi toimivuonnaan eri talossa. Veistopäivänä sai työnsä tehdä näin kolmessa paikassa. -Tässä uudessa koulutalossa ei ollut kuin kylmä eteinen, joten päällysvaatteet sijoitettiin luokan oven suuhun.

Raitista ilmaa tässä luokassa oli riittämiin, entisessä olikin huutava puute. Pakkasilla oli lämpö koulun alkaessa alle 0 astetta. Nousi joskus vain +5:een päivän kuluessa. Ainakin kerran viikossa sai opettajakin häkäpäänsäryssä ”maata maanpenttana”. Vielä huhtikuussa seinänsaumoista tuiskutti sisään niin valtavat kinokset, etteivät pariin päivään sulaneet. Routa pullisteli sulaessaan seinät kuprulle ja särki uunin.

Kärsivällisyyttä vaati eräänä vuonna lattiakin. Ruoste söi siltapalkit, ettei keväällä lie yhtään ollut ehynnä. Hiirenpojat juoksentelivat keskellä tuntia pitkin käytäviä. Yöksi pantiin torakoille myrkkyä jokaiseen pulpettiin, etteivät lapsia ruville söisi koulussa istuessa, niinkuin kotona nukkuessa tekivät. Kesän aikana onneksi hävisivät.

Lämmintä oli riittävästi muutamia vuosia. Eukkosten ja isäntien seinäntilkkeet olivat sitä sun tätä. Kerran tarkastaja eteisen nurkan sinistä riivettä kepillään kohensi ja kysäsi:” Mikä tämä?” ”Miesten alushousun kappaletta”, selitti opettaja. – Viime vuosina taas pakkasten aikana ei lämpöä saanut yli +10 asteeseen nousemaan.

Ihmeen terveinä oppilaat ja opettajakin säilyivät, vaikka pihakin syksyin keväin oli nilkkoja myöten upottavaa mutaa, joka sisällekin kantautui paksuksi multakerrokseksi päivän pitkään. Pihaa ei ollut kuin joku kymmenen metriä sivulleen, riihi ja aitta rajoina sekä koulun ovea vastassa kolmiosainen, olkikattoinen käymälä. Keskimmäinen, opettajalle varattu koko ajan oveton.

Kuvassa Hillervo takana. Hökösen koulu on valmistunut. Kuva 1930-luvun puolivälistä.

Tarina jatkuu.

Opettaja Hillervo Väänänen tulee Hököselle

Hökösen koulun oppilaat ja opettaja Hillervo Väänänen vuonna 1925/27.

Kansakoulunopettaja Hillervo Väänänen tuli opettamaan Hökösen kylälle vuonna 1922. Hän jatkoi opintojaan töiden ohella ja kirjoitti kasvatustieteellisen tutkielman ”Hökönen vuosikymmenen näkökulmasta” oltuaan kymmenen vuotta opettajana kylällä. Julkaisen jatkossa otteita Hillervon tutkielmasta. Ensimmäisessä osassa opettaja lähtee katsomaan uutta työpaikkaansa.

”Nyt on leipäpuu tiedossa”

Allekirjoittanut sai kesäkuun lopulla seuraavasisältöisen ilmoituksen.

Arv.opettaja
Maaningan Hökösen kansakoulun johtokunta on tänään pitämässään kokouksessa valinnut Teidät kansakoulun – ja veistonopettajaksi yllä mainitulle koululle.
Hökösellä kesäkuun 21. päivänä 1922.
Antti Vainikainen
puheenjohtaja

Tuo oli ensimmäinen ilon ja riemun päivä. Nythän oli köyhälle leipäpuu tiedossa. Saipa todella helpotuksesta huokaisten jatkaa työlään talven jälkeen ansaittua kesälomaa. Koottava voimia tulevaa työkautta varten, jonka vastuksista ja vaivoista ei ollut aavistustakaan.

Toinen yhtä antoisa päivä oli kuukautta myöhemmin, jolloin menin tuota paikkaani katsomaan. Ei tunti tahtonut junassa kulua. Viisi kilometriä johtokunnan puheenjohtajan kotiin oli kuin tuttua, ennen kuljettua, niin lyhyeltäkin tuntui. – Ystävällisen kestityksen jälkeen lähti talon tytär viemään seuraavaan taloon. Kengät käteen ja mars-matkaan paljain jaloin. Tietä ei ollut ja urakin oli kosteantuntuinen. Pianpa vaan taival kului oppaani kertoillessa näkemiään ja kokemiaan ”Lännen kultamaasta”, josta oli hiljan kotiutunut. Ei nousu tuntunut nousulle Naarvanmäen rinteessäkään, jossa tavallisesti pitäähenkeä takaisin ottaa tuon tuostakin ainakin äkkinäisen. Kaunista koivikkoa ihaillen olimme joutuneet mäen laelle, josta näkyi kolmea pitäjää. Rauniorikkaiden peltojen keskellä oli vauraannäköinen, Kymi Osakeyhtiön omistama, vuokraajan hoitama talo.

Pullakahvit annettiin siinäkin ja oppaaksi pientenkouluun tuleva Eero-poika. Savolaiseksi tuo oli vaitelias. Oli niin näin, vastasiko kysymykseenkään. Paljon ei siinä olisi ehtinyt puhumaankaan, sillä joka askelella sai olla silmä kovana, ettei varpaat kiveen kävisi. Soisen rotkon yli mennessä sai olla kielikin keskellä suuta. Pitkospuulla ei ole helppo tottumattoman kulkea. Saattaa yks’kaks’ löytää itsensä pyöreän, liukkaan puunrungon kavaltamana miltei pohjattomasta heteestä. Eihän opettajan sopinut tulevan oppilaansa silmissä näyttää huonouttaan tuossakaan taidossa. Niinpä päästiin kommelluksitta seuraavalle mäelle.

Sieltä lähti mökin emäntä itse johdattamaan loppumatkaksi. Jos tähänastinen oppaani miltei vaikeni kysyessänikin, niin seuraajaltaan en saanut suunvuoroa. Jauhoi kuin mylly myötään. Ja arvaahan, ketkä olivat hampaissaan. Vähän yli kilometrin taipaleella kuulin keitä, mistä ja minkälaisia olivat edeltäjäni olleet. Pelottavana katselin tulevaisuuttani. Mitähän minustakin vaivaisesta jää jäljelle, kun tuonkin ruodittavaksi joudun. Onneksi hän kääntyi ennen Hökösenmäen veräjää pois. Tunnelma olisikin ollut rikki, jos tuossa vireessä olisin joutunut ensi kerran näkemään tulevan 10-vuotisen asuntoni.

Viimeistä viittaväliä yksin astellessani ehdinkin unohtaa kanssaihmiseni etuineen ja puutteineen ja eläytyä ympäristöön, joka lumosi saloseudun hiljaisuudellaan ja koskemattomuudellaan. Aivankuin näyttämön taustaksi tuli eteeni harmaa riihen seinä. Sen kupeella elohaltijain pyhittämä ikivanha, kukkalatva kuusi. Ja näiden välissä pajupannoin suljettu portti. Auetessaan se narahti ikäänkuin vahvistaakseen pamppailevaa sydäntäni:” Sovussa maaemon palvojain kanssa, mullanuokkaajia ymmärtäen olet sinäkin sarallasi menestyvä.”

Tuon sanattoman rohkaisun turvin aloin tarkata eteeni aukeavaa näköalaa.. Sillä hetkellä saamani kuva on mielessäni vieläkin joka kerta kulkiessani tuosta portista.

Mäeltä toiselle taivaltamista oli tähänastinen salo ollut. Välillä aina rotkoja ja mäen päällä tai päivänpuolen rinteellä asunto.

Nyt siinti järvi mäkien välillä. Sen rannalla ja kohoumien notkoissa aukenivat sileät, viljellyt pellot, joilla parhaillaan heinäväki puuhasi korjuuhommissa. Iltalypsylle kotiutuneiden lehmien kellot kalahtivat niiden kylkeään kääntäessä savuun ja täydensivät hetken vkavuutta. Ne soivat kuin sielun kellot: ”Unohda maailma menoinensa ja elä tälle ympäristölle!” – Tälle kaikelle ikäänkuin vastauksena kohosi povestani hiljainen huokaus:”Minä koetan!”

Kartta Hillervon tulosta kylälle.

Tarina jatkuu.