Hökösen koulun oppilaat ja opettaja Hillervo Väänänen vuonna 1925/27.
Kansakoulunopettaja Hillervo Väänänen tuli opettamaan Hökösen kylälle vuonna 1922. Hän jatkoi opintojaan töiden ohella ja kirjoitti kasvatustieteellisen tutkielman ”Hökönen vuosikymmenen näkökulmasta” oltuaan kymmenen vuotta opettajana kylällä. Julkaisen jatkossa otteita Hillervon tutkielmasta. Ensimmäisessä osassa opettaja lähtee katsomaan uutta työpaikkaansa.
”Nyt on leipäpuu tiedossa”
Allekirjoittanut sai kesäkuun lopulla seuraavasisältöisen ilmoituksen.
Arv.opettaja
Maaningan Hökösen kansakoulun johtokunta on tänään pitämässään kokouksessa valinnut Teidät kansakoulun – ja veistonopettajaksi yllä mainitulle koululle.
Hökösellä kesäkuun 21. päivänä 1922.
Antti Vainikainen
puheenjohtaja
Tuo oli ensimmäinen ilon ja riemun päivä. Nythän oli köyhälle leipäpuu tiedossa. Saipa todella helpotuksesta huokaisten jatkaa työlään talven jälkeen ansaittua kesälomaa. Koottava voimia tulevaa työkautta varten, jonka vastuksista ja vaivoista ei ollut aavistustakaan.
Toinen yhtä antoisa päivä oli kuukautta myöhemmin, jolloin menin tuota paikkaani katsomaan. Ei tunti tahtonut junassa kulua. Viisi kilometriä johtokunnan puheenjohtajan kotiin oli kuin tuttua, ennen kuljettua, niin lyhyeltäkin tuntui. – Ystävällisen kestityksen jälkeen lähti talon tytär viemään seuraavaan taloon. Kengät käteen ja mars-matkaan paljain jaloin. Tietä ei ollut ja urakin oli kosteantuntuinen. Pianpa vaan taival kului oppaani kertoillessa näkemiään ja kokemiaan ”Lännen kultamaasta”, josta oli hiljan kotiutunut. Ei nousu tuntunut nousulle Naarvanmäen rinteessäkään, jossa tavallisesti pitäähenkeä takaisin ottaa tuon tuostakin ainakin äkkinäisen. Kaunista koivikkoa ihaillen olimme joutuneet mäen laelle, josta näkyi kolmea pitäjää. Rauniorikkaiden peltojen keskellä oli vauraannäköinen, Kymi Osakeyhtiön omistama, vuokraajan hoitama talo.
Pullakahvit annettiin siinäkin ja oppaaksi pientenkouluun tuleva Eero-poika. Savolaiseksi tuo oli vaitelias. Oli niin näin, vastasiko kysymykseenkään. Paljon ei siinä olisi ehtinyt puhumaankaan, sillä joka askelella sai olla silmä kovana, ettei varpaat kiveen kävisi. Soisen rotkon yli mennessä sai olla kielikin keskellä suuta. Pitkospuulla ei ole helppo tottumattoman kulkea. Saattaa yks’kaks’ löytää itsensä pyöreän, liukkaan puunrungon kavaltamana miltei pohjattomasta heteestä. Eihän opettajan sopinut tulevan oppilaansa silmissä näyttää huonouttaan tuossakaan taidossa. Niinpä päästiin kommelluksitta seuraavalle mäelle.
Sieltä lähti mökin emäntä itse johdattamaan loppumatkaksi. Jos tähänastinen oppaani miltei vaikeni kysyessänikin, niin seuraajaltaan en saanut suunvuoroa. Jauhoi kuin mylly myötään. Ja arvaahan, ketkä olivat hampaissaan. Vähän yli kilometrin taipaleella kuulin keitä, mistä ja minkälaisia olivat edeltäjäni olleet. Pelottavana katselin tulevaisuuttani. Mitähän minustakin vaivaisesta jää jäljelle, kun tuonkin ruodittavaksi joudun. Onneksi hän kääntyi ennen Hökösenmäen veräjää pois. Tunnelma olisikin ollut rikki, jos tuossa vireessä olisin joutunut ensi kerran näkemään tulevan 10-vuotisen asuntoni.
Viimeistä viittaväliä yksin astellessani ehdinkin unohtaa kanssaihmiseni etuineen ja puutteineen ja eläytyä ympäristöön, joka lumosi saloseudun hiljaisuudellaan ja koskemattomuudellaan. Aivankuin näyttämön taustaksi tuli eteeni harmaa riihen seinä. Sen kupeella elohaltijain pyhittämä ikivanha, kukkalatva kuusi. Ja näiden välissä pajupannoin suljettu portti. Auetessaan se narahti ikäänkuin vahvistaakseen pamppailevaa sydäntäni:” Sovussa maaemon palvojain kanssa, mullanuokkaajia ymmärtäen olet sinäkin sarallasi menestyvä.”
Tuon sanattoman rohkaisun turvin aloin tarkata eteeni aukeavaa näköalaa.. Sillä hetkellä saamani kuva on mielessäni vieläkin joka kerta kulkiessani tuosta portista.
Mäeltä toiselle taivaltamista oli tähänastinen salo ollut. Välillä aina rotkoja ja mäen päällä tai päivänpuolen rinteellä asunto.
Nyt siinti järvi mäkien välillä. Sen rannalla ja kohoumien notkoissa aukenivat sileät, viljellyt pellot, joilla parhaillaan heinäväki puuhasi korjuuhommissa. Iltalypsylle kotiutuneiden lehmien kellot kalahtivat niiden kylkeään kääntäessä savuun ja täydensivät hetken vkavuutta. Ne soivat kuin sielun kellot: ”Unohda maailma menoinensa ja elä tälle ympäristölle!” – Tälle kaikelle ikäänkuin vastauksena kohosi povestani hiljainen huokaus:”Minä koetan!”
Kartta Hillervon tulosta kylälle.
Tarina jatkuu.
Pöljän kylähistorian avoin blogi 