Kansakoulunopettaja Hillervo Väänäsen kasvatustieteen laudaturtyö kuvaa pohjoissavolaisen Hökösen kylän elinpiiriä 1920-luvulla ja 1930-luvun alussa. Edellisessa otteessa kerrottiin miesten ja naisten, ”täyskasvaneiden” asioista. Seuraavassa Hillervo kuvailee työmaataan eli kylän lapsia.
Kuvassa Kokkosenmäen lapsia Pöljältä.
Jos salon aikaihminen on omaa lajiaan peitellenkin, niin lapsi on aivan aitoa. Harvat heistä saavat välttämättömintäkään hoitoa. Ellei lauantaisin ja välistä viikollakin saunaa lämmitettäisi, niin likaansa pakahtuisivat. Siellä kuitenkin suurimmat ”läjäpäät” tasoittuvat. -Paita ja mekko ovat ensi vuosien miltei ainoat verhot. Uunilla saa lämmitellä, jos alempana ei tarkene. Talvella paljasjaloin nurkkajuuressa käytyään sinne ainakin vie suora tie. Näin ei vaatetus paljon maksa, eikä pyykin pesua tule paljon. Eihän äiti yksin kaikkea jaksa huoltaa.- Siksipä syöminenkin on miltei lasten omissa hoteissa. Syövät mitä haluavat ja milloin haluavat. Kahvin juonti opettaa vielä kiukkuilemaan enemmän kuin muu suuhun pantava, kun ei ole sitä antaa ihan mahamäärältä eikä aivan milloin vaan.
Tuossa äidin helmassa riippuessaan hän on turvassa kuin linnunpoikanen emon siipien suojassa. Vieraan tultua sinne heti kapasee. Pää on piiloon saatava, jos ei muualle niin sängyn alle, josta ei millään houkutuksellakaan toisia pois saa. Useammin vieraita nähneen voi narrailemalla saada joskus syliinsä ja kertomaan leikeistään, jopa näyttelemään kalujaankin.
Ne eivät ole lelukaupoista kotoisin. Mutta voi sitä huolta ja rakkautta, jota saavat osakseen. Löydetty posliininpala on vertaa vailla. Ja riepunukke kyllä saa hoitoa koko päivän, samoin eläintä kuvaava puupala. Pieninkin kapine talletetaan huolella kadottamisen pelossa omaan pärevakkaan tai johonkin muuhun säilöön.
Ei läheskään kaikissa kodeissa edes iltarukousta opeteta. Satuja eivät lapset taida yhtään. Kukaan ei niitä heille kerro. Korkeintaan kummitusjutuilla ja möröillä pelottelevat saadakseen paremmin tottelemaan. Hyvän päivän ja kiitoksen opettavat vieraalle sanomaan. Muista tavoista ei puhettakaan. Itse saavat kasvaa oman onnensa nojassa. Sen verran äidit ehtivät ”passaamaan”, että juonittelun juuri pysyy elinvoimaisena. Vielä isompina ainakin äideille samaa keinoa käyttävät tahtonsa läpi viedäkseen. Muiden kanssa ei se peli vetele.
Uteliaisuus on valtaominaisuuksia kai syntymästä asti jo. Suu kolmantena silmänä katsoa töllöttävät, jos minkä näkevät tai kuulevat. Nähtävä niin lumoo, että sivullinen voi luulla ihan älyttömäksi tuijotustaan. Ravistella pitää, jos mieli saada muutakin tajuamaan. Typeryyttä se ei aina ole, vaan tuijottavaa tarkkaavaisuutta. Kun siihen jollakin keinolla saa hivenen nopeutta, niin toimeen tulee. Mutta samalla heltiää kielenkantakin. Nopeammassa tahdissa sekin tiedottaa silloin. Pienemmästä suurempaan on väki semmoista, ettei tieto itseensä pysähdy.
Koulun tavoillakin pelotellaan. Siitä huolimatta uusi näkeminen niin houkuttaa, että heti kun vain matkan jaksavat kulkea, juoksevat suurempien jälessä syksyin keväin. Mielellään kotoakin päästävät kiireinä työaikoina. Saapahan vanhempain korvat edes päiväsydämen levätä.
Verraton aarre opettajallekin ovat nuo ”juuri emon alta lähteneet”. Saa aivan paljain silmin nähdä, miten kehitys on nopeaa, kun kotoisen ahtaan ja tutun karsinan veräjä aukeaa, ja voi mielin määrin ammentaa uusia elämyksiä. Niin tuo uutuus ja runsaus hämäsee, ettei osaa kuin itkun puhaltaa tiukan tullen tai mykistyneenä taas tuijottaa. Heidän parissaan unohtaa usein itsensä ja on välittömästi vain yksi heistä. Unohtuu omat ja muiden arkiset huolet. Voi olla juuri kuluvaa hetkeä varten. Menneisyys ja tulevaisuus ovat kaukaiset. Heidän mentyään kuin hätkähtäen havahtuu. Saa tuntikaudet aprikoida, mistä heillä on tuo taikavoima. – Luonnon välitön vaikutus lie suurin tekijä. Heissä ei ole vielä mitään tehtyä, ei muiden vaikutus tunnu. Ovat vain oma itsensä, tartuttavalla tavalla.
Pöljän kylähistorian avoin blogi 