Kansakoulunopettajan tehtäviin kuului tarkkailla koulupiirinsä asujaismiston elinoloja monelta kantilta. Seuraavassa Hillero Väänänen kertoo koulupiirinsä asujaimiston terveysoloista 1920-luvun Pohjois-Savossa. Oheisesta linkistä voit tutustua Hillervon vaiheisiin tarkemmin. Hillervo Väänänen Hökösen koulun opettajana 1922-66.
Sairauksien hoitamisessa on vielä vallalla täydellinen taikausko. Raudan haavaan keitetään ruostetta, palohaavaan puuta. Ihottumiin sivellään padanpohjanokea tai keitetään pihkaa omassa virtsassa. Lääkkeitäkin käytetään, kuten sievettä, etikkaa ja tärpättiä, olipa vamma mikä tahansa pinnalta voiteluksi, sisään annetaan jotain apteekista saatua ”tipettiä”.
Ei sairasta eikä liioin ympäristöään liioin puhdisteta. Pian hän likaa kuitenkin uudestaan. Kaikki mahdolliset syöpäläiset ovat vakituisia loisia asunnoissa. Eläinten läheisyys ja rapun vierien siivottomuus sokaisevat kesäisin kärpästulvalla. Tuohon kaikkeen on niin totuttu, ettei se vaivaa ollenkaan.
Opettaja on juuri päättänyt koulutyönsä. Tullaan hakemaan pari-vuotiaan pojan luo, joka on saanut kouristuksia. Hakumiehen lähtiessä on jäänyt tajuttomaksi. Eipä auta opettajan lopettaa ateriaansa, vaan heti kiireesti taipaleelle. Suolaitojen eteen oli hevonen sattunut. Sama se, kunhan joutui. – Poikaa veti yhä. Mustana oli aina tiukkojen kouristusten tullen. Koko talon väki neuvottomana ympärillä. Eivät edes suuta olleet auki saaneet. Oli purrut kielensä verille. Siksi ensin kapula hampaiden väliin ja tilapäinen suolipuhdistus. Ammeen puutteessa painettiin tajuton poika lämpimään vesikorvoon. – Muutamien minuuttien kuluttua hän heräsi kuin unesta. -Noin vakavat seuraukset saattaa olla paljain jaloin ulkona juoksusta hampaiden tulon aikaan.
Toisen kerran haettiin vanhan mummon luo. Hänellä myös oli merkillisiä kouristuksia, joihin ei syy yrittänyt ollenkaan löytyä. Lopulta pitkän kyselyn ja utsimisen perästä tuli ilmi viikon kestänyt umpi. Sitä uskalsi maallikkokin käydä lievittämään. Kohtaukset loppuivat.
Pieniä kipeitään eivät aikanaan hoida, vaan töillä ollessaan likaavat ja kylmettävät. Tapaturmaiset kirveenhaavat ja ruhjevammat ovat aivan tavallisia. Niitä varten saa olla puhdistusaineita ja sterillia side tarpeita aina varastossa. Pahimmat tapaukset täytyy koettaa heidän omilla tai köyhäinhoidon varoilla toimittaa lääkärin apua saamaan.
Äiti oli lähettänyt koulutyttönsä mukana terveiset tulla katsomaan heidän pikku-tyttöään samana iltana. Kutsusta saattoi arvata asian tärkeyden. – Vakasta löytyikin vajaan kilon painoinen, kylmästä sinipunaisena, ei hiiren ääntä voimakkaammin vikisevä tyttö. Hänen pelättiin kuolevan, koska jo kylmeni, siksi piti hätäkasteeseen edes saada. Samalla sai äiti neuvoja ”seitenkuisen” lämpimänä pitämiseen. Uunilla hän sen jälkeen pienokaistaan suojeli.
Toinen pikkulapsitapaus oli kuoleman yhteydessä. – Aamulla varhain oli äiti kuollut. Jäi 9 lasta, nuorin 2-viikkoinen. Iltapäivällä haettiin opettaja tuon pienimmän luo. Pelättiin hänen nimettä kuolevan. Äiti oli syöttänyt lasta miltei lähteissään. – Opettaja hyvin tiesi senkin kodin olot, mutta tyrmistyi mentyään. Väki syömässä ilman alkeellisimpiakaan ruokailuvälineitä. Kaikki eivät mahtuneet pöytään, vaan pienimmät polvillaan penkkien ääressä lautasenpuolikkaat edessä. Aivan pienin äänteli tyynyn päällä pöydällä. Vuoteessa oli vielä kuollut äiti, vähän lakanantapaista peittonaan. Miltei 12 tuntia hän siinä jo oli ollut. Ensi-työ oli hänet saada aittaan. Lautakin piti vielä kädestä pitäen teettää. Sitten sai pienokainen nimensä. Puolivuotiaaksi vain eli. Hoidon puutteessa kuoli aivan. 14-vuotias sisar ei ehtinyt lasta ja taloutta kunnolle hoitamaan.
Ei saa kuolleita eikä kuoleviakaan pelätä.
Kuvassa on Pauli Olavi Holopainen (1926). Pienokainen eli Kokkosenlammin rannalla, Pohjois-Pöljällä. Hän kuoli kuumeeseen.
Pöljän kylähistorian avoin blogi 