Savonniemi 1939-44 – Sisko Suomalaisen muistiinpanoja 5

Ylioppilas Sisko Suomalainen 1944. Kuva Päivi Miettinen.

Sisko Suomalainen (s.1925) vastasi vuonna 1988 Museoviraston kyselyyn aiheesta Naisten toimet ja työskentely sotavuosina 1939-1944. Julkaisen Siskon tekstin tässä blogissa. Olen saanut tekstin Päivi Miettiseltä, jonka täti ja kummi Sisko oli. Sisko syntyi Siilinjärven Pöljällä Salomo ja Hilja Suomalaisen perheeseen seitsemäntenä lapsena. Perhe viljeli Savonniemen tilaa Pöljänjärven rannalla.

Kahvinvastike valmistettiin rukiin- ja vehnänjyvistä, jotka ennen paahtamista oli muistaakseni keitetty ja kuivatettu. Lisukkeena käytettiin omassa pellossa viljeltyä sikuruia tai voikukanjuuria, joita lapset kaivoivat pihamaalta. Sikurijuurikkaat ensin pestiin harjan kanssa, raavittiin pinta ja leikeltiin pieniksi kuutioiksi, jotka kuivattiin miedossa uuninlämmössä ennen paahtamista. Joskus kokeiltiin kuivaun ja paahdetun punajuuren käyttöä vastikkeessa. Jyvät ja sikurit jauhettiin isoisäinisän tekemällä suurella ja vahvalla kahvimyllyllä. Teenvastike valmistettiin vatunlehdistä enimmäkseen, tosin sitä kai juotiin vähemmän kuin kahvinvastiketta. Marja- ja raparperimehuja käytettiin myös teen asemasta.

Sokerijuurikasta viljeltiin vain sota-aikana siirapin saamiseksi. Juurikkaat pestiin harjan kanssa, pilkottiin pieneksi ja keitettiin saunan isossa muuripadassa. Pehmenneestä mössöstä siivilöitiin ja valutettiin sokerinen neste erilleen, joka sitten puhdistetussa muuripadassa keitettiin kokoon siirapiksi. Olin ainakin kerran tuntikaupalla hämmentämässä siirappikeitosta ettei pohjaan palaisi. Valmista siirappia saatiin litrakaupalla, senhän piti riittääkin koko vuodeksi. Keittopalkaksi saatiin imelän tuskaan syödä sitä siirappia kapustalla. Ruuanlaitossa ja leivonnassa siirappi oli tärkeä lisä.

Perunajauhojen saamiseksi perunat raastettiin tietynlaisella myllyllä, mössö huuhdeltiin moneen kertaan vedellä, kunnes siitä irronnut jauho sai laskeutua astian pohjalle. Muistaakseni sitä kuivattiin jotenkin ennnen varastoimista.

Velipoika kasvatteli kessua, syksyllä sen kuivasi ja hakkasi hienoksi koivupölkystä tehdyssä huhmaressa. Sisaren kirjeestä 16.10.1942: Tokko sinä Erkin rikastumisesta tiedät mitään? Hänellä kun oli vähän kessuja kasvamassa ja nyt hän niitä myy täällä 150-200mk/kg ja VÄinö sai Äänislinnassa 800 g:lla 400 mk. Erkin kannattaakin laittaa kaikki Väinön myötäväksi, täällä ei kumminkaan iliiä semmoisia hintoja pitää vaikka kyselijöitä käy melkein joka päivä. Sillä lailla se Erkki kello- tai pyörärahat hankkii.

Tuhkalipeää ja suopasaippuaa valmistettiin ennen sotaakin lähinnä pyykillä käytettäväksi, mutta kun sota-aikana ei ostosaippuaa saanut, oli suopasaippua jokapäiväisessä käytössä. Teurastusjätteistä saatiin hyvää saippuan raaka-ainetta, rasvoja ja luita. Suopasaippua keitettiin saunan isossa muuripadassa. Löysin tänä talvena äidin jäämistöstä seuraavan saippuan keitto-ohjeen:

21/2 kg rasvoja, 1/2 kg lipeäkiveä, 8-10 l. vettä. Puolet vedestä kuumennetaan ja siihen pannaan rasvat kiehumaan. Kun ne ovat vähän sulaneet, lisätään lipeäkivi kolmessä erässä noin 20 min. väliajoin sekaan. Saippuaa keitetään hiljalleen. Jos kuohuu, lisätään vettä. Kun seos on kiehunut 4-5 tuntia lisätään vettä, jolloin saippua alkaa venyä.

Sitä kokeillaan ottamalla pieneen astiaan vähän saippuaseosta ja se jäähdytetään. Jos se hyytyy pohjaa myöten samanlaiseksi valkeeksi saippuaksi, on se valmista. Jos siitä näyttä eroittuvan erilleen hera, keitetään sitä edelleen tai lisätään vettä ja vielä keitetään. Kun saippua on valmista, häviää sen pinnalta vaahtokin. Valmis saippuaseos pannaan jäähtymään sellaiseen astiaan, että sopivan paksuja paloja saadaan siitä jäähdyttyä leikata. Palat kuivataan.

Saippuaa tehtiin myös luista. Seuraavassa teko-ohje:

1 kg luita, 150 g lipeäkiveä, 4 l vettä, vähän suolaa. Vesi ja lipeäkivi kuumennetaan. Luut lisätään ja seosta keitetään hiljaa noin 3 tuntia, jolloin jälelle jääneet luut siivilöidään tai ammennetaan seilaulla pois. Keitetään edelleen. Suolaa lisätään vähän, elleivät luut ole suolaisia, samoin lisätään vähän vettä ja keitetään jonkin aikaa. Ammennetaan hiljaa sopivan korkeaan astiaan. Jäähdyttyä leikataan paloiksi, jotka kuivataan.

Minulla 0n omakohtaisia kokemuksia saippua keitosta.

Kynttilöitä tehtiin lampaan talista. Pumpulilangasta kierretyt sydämet ripustettiin kepakkoon vierekkäin, kepakon avulla sydämet kastettiin sulaan taliin, jäähdytettiin välillä ja kastettiin ja jäähdytettiin niin m onta kertaa, että saatiin normaalipaksuinen kynttilä. Yleensä valaistuksena käytettiin öljylamppuja ja lyhtyjä sekä karbididilamppuja, päreitä ei käytetty. Niukkaahan se valaistus oli, hämäränhyssyt toimitettiin ilman valoa.

Seka pellavaa että hamppua viljeltiin kotona. Muistan miten itaraa puuhaa oli ison pellavapellon kitkeminen, mutta sainpahan ainakin kotipellavaisen yöpaidan!

Lähes kaikkiin pellavan käsittelyvaiheisiin olen osallistunut. Ainakin syksyllä 1944 lokakuussa olin sorhaamassa pellavanippuja järveen likoamaan, vesi oli hyisen kylmää, tuuli oli kova, muistan olleeni äärettömän tympeytynyt tähän hankalaan raatamiseen. Koska olin koulussa talvet, ”säästyin” loukuttamiselta ja lipsuamiselta. Kirjeet kertovat, että sen tekivät lämmitetyssä saunassa sisar ja tilapaäisapulaiset. Suurin osa pellavista lähetettiin kehrättäväksi tehtaaseen. Jonkin verran kehrättiin kotana ainakin hamppua (liinaa), josta sitten kudottiin rohdinpyyhkeitä.

Kangaspuissa kutomista oli ennenkin kotona tehty, mutta sota-aikana ja sen jälkeisenä pula-aikana oli ihan välttämätöntä kutoa kotona tarvittavat lakanat, tyynynpäälliset, pyyhkeet, pöytäliinat, patjapussikankaat, miesten paitakankaat. Isän 50-vuotislahjaksi kudottiin kylpytakkikangas, jonka äiti ompeli takiksi. Sisar oli innokas kutoja, muta usein palkattiin eräs kuuro Iida kutojaksi, myös karja-apulainen osasi kutoa. Äiti ohjasi kangaspuihin panemista, niisiin pujottelemista. Minä jäin ilman kutomisoppia.

Kotilampaista kerityt villat karstattiin ja kehrättiin kotona langaksi. Se oli yleensä iltapuhteiden puuhaa. Yritin minäkin opetella, muttei kunnon lankaa tainnut syntyä. Lanka kudottiin sukiksi, lapasiksi ja vullapaidoiksi. Jonkin verran saatiin villoilla vaihdetuksi sarkaa miesten housuiksi.

Talvet olivat pääasiassa vaatehuollon aikaa, paikattiin ja parsittiin vanhoja, äidin erään kirjeen mukaan jopa pari viikkoa muun työn lomassa, sitten vasta aloitettiin uuden neulominen. Äidillä oli tuvassa aina esillä parsimus- tai neulomuskori, joka pienenkin lepohetken ilmaannuttua otettiin esille, istuessakaan ei saanut kädet olla jouten.

Teurastettujen lehmien ja vasikoiden nahat parkittiin kirkonkylän parkkaamossa. Nahoista sai teettää kenkiä vain kansanhuollon luvalla, jotka olivat tiukassa. Jo poisheitettyjen kenkärajojen varastosta pengottiin moneen kertaan paikkatarpeet.

Sisko Suomalainen Savonniemellä 1950-luvulla. Kuva päivi Miettinen.

 

 

 

Savonniemi 1939-44 – Sisko Suomalaisen muistiinpanoja 4

Sisko Suomalainen 1940-luvun lopulla, kun hän valmistui sairaanhoitajaksi/terveydenhoitajaksi. Kuva Päivi Miettinen.

Sisko Suomalainen (s.1925) vastasi vuonna 1988 Museoviraston kyselyyn aiheesta Naisten toimet ja työskentely sotavuosina 1939-1944. Julkaisen Siskon tekstin tässä blogissa. Olen saanut tekstin Päivi Miettiseltä, jonka täti ja kummi Sisko oli. Sisko syntyi Siilinjärven Pöljällä Salomo ja Hilja Suomalaisen perheeseen seitsemäntenä lapsena. Perhe viljeli Savonniemen tilaa Pöljänjärven rannalla.

Pöljän pysäkki 1947. Kuva Lintuniemen talon albumit.

LIIKENNE

Savonrata kulki kotikylän läpi, pysäkiltä kyllä pääsi lähtemään junalla kirkonkylää, Kuopioon ja koko Suomeen. Linja-autoliikennettä ei ollut. Hevonen talvella oli tärkeä liikenneväline omalla kylällä ja usein kauemmaksikin, etenkin kirkolle ja sivukyliin. Laidallisen, selkänojallisen ajoreen pohjalle pantiin heiniä, jotka peitettiin raanulla, reen perään rekiryijy (sisaren kutoma, reki velipojan tekemä) ja matkustajat lammasnahkavällyn alle, reen eteen valjastettiin virkku Laukki (kotona kasvatettu), kyllä kelpasi matkata pitempikin matka. Kesällä ajettiin polkupyörällä, joka ensin veneellä vietiin maantien puolelle kylää.

Sisaren luo Ilomantsiin ja muittenkin sukulaisten luo Pohjois-Karjalaan matkustaminen oli akaa viepää ja hankalaa, koska Kuopiosta Joensuuhun ei kulkenut linja-Autoja, vaan ensin piti kulkea junalla Pieksänmäen ja Varkauden kautta Joensuuhun, ja sieltä sattuman kyydillä eteenpäin. Yhteen suuntaan saattoi kulua 2-3 päivääkin. Kesällä 1944 pääsimme sisaren kanssa ”peukalokyytiläisinä” sotilaiden kuljetusautossa Joensuusta Ilomantsiin. Siltä matkalta jäi mieleen rovaniemeläisen miehen katkeruus: koti oli jäänyt saksalaisten lentokentän alle, saksalaiset olivat vieneet vaimon, lapsi jäänyt saksalaisen auton alle. Ei ollut mitään minkä puolesta taistella. Oli kuitenkin menossa rintamalle, halusi kuolla siellä. Ehkä niin kävikin, olihan Ilomantsissa kovat taistelut.

Pöljän pysäkki ja junan passaajia 1940-luvulla. Maitotonkat odottavat hakijoitaan.

KOTITALOUS

Koska kotona tuotettiin elintarvikkeita, muistaakseni oli perheenjäsenille laskettu ruokatavara-annos suurempi kuin varsinainen korttiannos. Nälkäähän me emme kokeneet. Minullekaan ei otettu koulukaupungin täysihoitoon elintarvikekortteja paitsi sokeri- ja maitokortit, kotoa lähetettiin ”ruokarouvalle” jauhot, ryynit, voi, juurekset, herneet ym. Näiden tavaroiden kuljettamiseen tai lähettämiseen pakettina tarvittiin lupa kansanhuollosta. Ruokatavaoiden hinta vähennettiin kuukausimaksusta. Talvella 1941 tätä käytäntöä ei vielä ollut, silloin jouduin lähtemään asuinpaikasta ruuan vähyyden vuoksi.

Joskus minulla oli varmaan lomalta palatessani sallittua enemmän ruokaa, koskapa muistan pelänneeni laukun tarkastusta. Tarkastaja kulkikin junassa, mutta kai lin niin viattoman näköinen, ettei avannut laukkuani, toisten kyllä.

Kenkiä varten piti anoa ostoluvat tai suutarilla teettämisluvat kansanhuollosta. Tiukassa ne olivat, läheskään aina ei saatu. Vanhoja kenkiä korjautettiin kyläsuutarilla moneen kertaan. Jo poisheitettyjen kenkärajojen varastosta pengottiin paikkatarpeet ehyimmistä kohdista. Kesät kuljettiin enimmäkseen paljain jaloin, lannanajossakin ja sen pellolle levityksessä. Jalkapohjat parkkintuivat. Puukenkiä ostin vasta sodanjälkeisenä pula-aikana. Sota-ajan muistona olen saanut elämäni kärsiä varpaiden känsistä: jalka kasvoi koko ajan, kengät kävivät pieniksi, mutta uusia suurempia ei läheskään kohta saanut.

Muistan itse ja voin lukea sota-ajan kirjeistä, miten valtavasti kotona kävi vieraita, sukulaisia ja tuttavia, enimmäkseen kaupungeista. Vierailut kestivät päiväkausia, kesällä pitempäänkin, jolloin vieraat jotenkin osallistuivat talon töihin. Kaikki halusivat palkkansa elintarvikkeina, jos suinkin mahdollista. Myös tiapäisemmät vieraat saivat mukaansa jotain syötävää. paketteina lähetettiin ruokaa helsinkiläisille sukulaisille ja ritamalla oleville sukulaispojille.

Paketteihin leipominen ja niiden lähettäminen olikin lähes päätoimista työtä kotona oleville naisille varsinkin talvisaikaan, jolloin omista lapsista 4 oli sodassa, 1 työssä, 2-3 koulussa vieraalla paikkakunnalla, lisäksi sukulaiset ja tuttavat.

Kuva otettu Reponiemen myllystä.´1950 luvulla. Kuva Niilo Pietarinen.

Keväisin kalankutuaikaan, jolloin Pöljänjärvestä saatiin runsaaasti pikkukalaa, ahventa, särkeä ja lahnaa, äiti leipoi urakalla kalakukkoja, eräästä kirjeestä käy ilmi kerrankin leivotun 18 kukkoa. Niitä saivat sukulaisetkin, jotka usein varta vasten tulivatkin kaloja siivoamaan jopa Joensuusta asti.

Kyllä niitä outoja, tuntemanttomia ruuan ostajia kulki talosta taloon. Jos oltiin varmoja, että eivät olleet mustanpörssin kauppiaita, saatettiin jotain antaakin, mutta paljonhan ei jäänyt yli man huollettavan joukon muonituksen ja luovutuksen. Kotona ei otettu kiskurihintoja vieraammiltakaan. Isä piti kirjanpidon myydyistä tavaroista.

Vakinainen palvelusväki kuului talon ruokakuntaan. Sokeriannoksen taisivat pitää itse. Tilapäisempi työvoima sai ruuan ilman elintarvikekorttien luovuttamista. Tuollaista tilapäisväkeä talkooväen lisäksi olivat mm. ompelija Kuopiosta, länkimestari, pärevasumestari.

Vaatetavara hankittiin kupongeilla tai ilman. Naapuripitäjässä oli eno kauppiaana, häneltä saatiin ostaa jotain, puserokangasta, sukkia, kerrastoja. Ompelijatuttavamme kautta saatiin ostaa jonkin verran naisten leninkikankaita, mm. minun mustaan rippipukaan kangas 1942. Mutta keväällä 1944 oli jo niin vakeata saada uusia kankaita (ei kai ollut rahaa ja suhteita tarpeeksi), kävelypuku ylioppilasjuhlaani tehtiin enovainajan ehkä 1920-luvulla hankkimasta mustasta puvusta, jonka kangas jo vihersi vanhuuttaan. Valkoisen puseron sain kyllä uudesta sillakankaasta.

Äiti oli tottunut ompelemaan uutta, mikäli oli ehtinyt, ja korjaamaan vanhaa. Vaatteet oli pitänyt paikata moneen kertaan jo ennen sotaakin. Siksi oppiminen vielä tarkemoaaan vaatteiden korjaamiseen sota-aikana ei tuottanut vaikeuksia, uusia konsteja vain oli keksittävä. Marttayhdistys kai järjesti vaatehuoltoonkin liittyviä kursseja, eräästä äidin kirjeestä käy selville, että hän ja sisareni olivat osallistuneet viikon kestävälle tallukkaiden valmistuskurssille. Äiti arvioi tallukaiden teon liian paljon aikaa vieväksi. Äiti itse kävi naapurikunnassakin pitämässä sadonkorjuukursseja: jos oli käytettävissä naisten pitkiä ostosukkia, joista jalkaterät oli hajalla, ommeltiin uudet sukanterät toisten sukkien varsista. Tällä tavoin korjattuja sukkia meilläkin käytettiin.

Rikkinäisiin saapas- ja hiihtosukkiin neulottiin uudet kärki- ja kantaosat vaikkapa purkulangasta. Äiti tutki tarkasti lehdissä ja vihkosissa olleet pula-ajan ohjeet, vielä tänä talvena löysin hänen jälkeenjääneistä papereista ko ajalta lehtileikkeitä ja ruokaohjevihkosia.