Savonniemi 1939-44 – Sisko Suomalaisen muistiinpanoja 4

Sisko Suomalainen 1940-luvun lopulla, kun hän valmistui sairaanhoitajaksi/terveydenhoitajaksi. Kuva Päivi Miettinen.

Sisko Suomalainen (s.1925) vastasi vuonna 1988 Museoviraston kyselyyn aiheesta Naisten toimet ja työskentely sotavuosina 1939-1944. Julkaisen Siskon tekstin tässä blogissa. Olen saanut tekstin Päivi Miettiseltä, jonka täti ja kummi Sisko oli. Sisko syntyi Siilinjärven Pöljällä Salomo ja Hilja Suomalaisen perheeseen seitsemäntenä lapsena. Perhe viljeli Savonniemen tilaa Pöljänjärven rannalla.

Pöljän pysäkki 1947. Kuva Lintuniemen talon albumit.

LIIKENNE

Savonrata kulki kotikylän läpi, pysäkiltä kyllä pääsi lähtemään junalla kirkonkylää, Kuopioon ja koko Suomeen. Linja-autoliikennettä ei ollut. Hevonen talvella oli tärkeä liikenneväline omalla kylällä ja usein kauemmaksikin, etenkin kirkolle ja sivukyliin. Laidallisen, selkänojallisen ajoreen pohjalle pantiin heiniä, jotka peitettiin raanulla, reen perään rekiryijy (sisaren kutoma, reki velipojan tekemä) ja matkustajat lammasnahkavällyn alle, reen eteen valjastettiin virkku Laukki (kotona kasvatettu), kyllä kelpasi matkata pitempikin matka. Kesällä ajettiin polkupyörällä, joka ensin veneellä vietiin maantien puolelle kylää.

Sisaren luo Ilomantsiin ja muittenkin sukulaisten luo Pohjois-Karjalaan matkustaminen oli akaa viepää ja hankalaa, koska Kuopiosta Joensuuhun ei kulkenut linja-Autoja, vaan ensin piti kulkea junalla Pieksänmäen ja Varkauden kautta Joensuuhun, ja sieltä sattuman kyydillä eteenpäin. Yhteen suuntaan saattoi kulua 2-3 päivääkin. Kesällä 1944 pääsimme sisaren kanssa ”peukalokyytiläisinä” sotilaiden kuljetusautossa Joensuusta Ilomantsiin. Siltä matkalta jäi mieleen rovaniemeläisen miehen katkeruus: koti oli jäänyt saksalaisten lentokentän alle, saksalaiset olivat vieneet vaimon, lapsi jäänyt saksalaisen auton alle. Ei ollut mitään minkä puolesta taistella. Oli kuitenkin menossa rintamalle, halusi kuolla siellä. Ehkä niin kävikin, olihan Ilomantsissa kovat taistelut.

Pöljän pysäkki ja junan passaajia 1940-luvulla. Maitotonkat odottavat hakijoitaan.

KOTITALOUS

Koska kotona tuotettiin elintarvikkeita, muistaakseni oli perheenjäsenille laskettu ruokatavara-annos suurempi kuin varsinainen korttiannos. Nälkäähän me emme kokeneet. Minullekaan ei otettu koulukaupungin täysihoitoon elintarvikekortteja paitsi sokeri- ja maitokortit, kotoa lähetettiin ”ruokarouvalle” jauhot, ryynit, voi, juurekset, herneet ym. Näiden tavaroiden kuljettamiseen tai lähettämiseen pakettina tarvittiin lupa kansanhuollosta. Ruokatavaoiden hinta vähennettiin kuukausimaksusta. Talvella 1941 tätä käytäntöä ei vielä ollut, silloin jouduin lähtemään asuinpaikasta ruuan vähyyden vuoksi.

Joskus minulla oli varmaan lomalta palatessani sallittua enemmän ruokaa, koskapa muistan pelänneeni laukun tarkastusta. Tarkastaja kulkikin junassa, mutta kai lin niin viattoman näköinen, ettei avannut laukkuani, toisten kyllä.

Kenkiä varten piti anoa ostoluvat tai suutarilla teettämisluvat kansanhuollosta. Tiukassa ne olivat, läheskään aina ei saatu. Vanhoja kenkiä korjautettiin kyläsuutarilla moneen kertaan. Jo poisheitettyjen kenkärajojen varastosta pengottiin paikkatarpeet ehyimmistä kohdista. Kesät kuljettiin enimmäkseen paljain jaloin, lannanajossakin ja sen pellolle levityksessä. Jalkapohjat parkkintuivat. Puukenkiä ostin vasta sodanjälkeisenä pula-aikana. Sota-ajan muistona olen saanut elämäni kärsiä varpaiden känsistä: jalka kasvoi koko ajan, kengät kävivät pieniksi, mutta uusia suurempia ei läheskään kohta saanut.

Muistan itse ja voin lukea sota-ajan kirjeistä, miten valtavasti kotona kävi vieraita, sukulaisia ja tuttavia, enimmäkseen kaupungeista. Vierailut kestivät päiväkausia, kesällä pitempäänkin, jolloin vieraat jotenkin osallistuivat talon töihin. Kaikki halusivat palkkansa elintarvikkeina, jos suinkin mahdollista. Myös tiapäisemmät vieraat saivat mukaansa jotain syötävää. paketteina lähetettiin ruokaa helsinkiläisille sukulaisille ja ritamalla oleville sukulaispojille.

Paketteihin leipominen ja niiden lähettäminen olikin lähes päätoimista työtä kotona oleville naisille varsinkin talvisaikaan, jolloin omista lapsista 4 oli sodassa, 1 työssä, 2-3 koulussa vieraalla paikkakunnalla, lisäksi sukulaiset ja tuttavat.

Kuva otettu Reponiemen myllystä.´1950 luvulla. Kuva Niilo Pietarinen.

Keväisin kalankutuaikaan, jolloin Pöljänjärvestä saatiin runsaaasti pikkukalaa, ahventa, särkeä ja lahnaa, äiti leipoi urakalla kalakukkoja, eräästä kirjeestä käy ilmi kerrankin leivotun 18 kukkoa. Niitä saivat sukulaisetkin, jotka usein varta vasten tulivatkin kaloja siivoamaan jopa Joensuusta asti.

Kyllä niitä outoja, tuntemanttomia ruuan ostajia kulki talosta taloon. Jos oltiin varmoja, että eivät olleet mustanpörssin kauppiaita, saatettiin jotain antaakin, mutta paljonhan ei jäänyt yli man huollettavan joukon muonituksen ja luovutuksen. Kotona ei otettu kiskurihintoja vieraammiltakaan. Isä piti kirjanpidon myydyistä tavaroista.

Vakinainen palvelusväki kuului talon ruokakuntaan. Sokeriannoksen taisivat pitää itse. Tilapäisempi työvoima sai ruuan ilman elintarvikekorttien luovuttamista. Tuollaista tilapäisväkeä talkooväen lisäksi olivat mm. ompelija Kuopiosta, länkimestari, pärevasumestari.

Vaatetavara hankittiin kupongeilla tai ilman. Naapuripitäjässä oli eno kauppiaana, häneltä saatiin ostaa jotain, puserokangasta, sukkia, kerrastoja. Ompelijatuttavamme kautta saatiin ostaa jonkin verran naisten leninkikankaita, mm. minun mustaan rippipukaan kangas 1942. Mutta keväällä 1944 oli jo niin vakeata saada uusia kankaita (ei kai ollut rahaa ja suhteita tarpeeksi), kävelypuku ylioppilasjuhlaani tehtiin enovainajan ehkä 1920-luvulla hankkimasta mustasta puvusta, jonka kangas jo vihersi vanhuuttaan. Valkoisen puseron sain kyllä uudesta sillakankaasta.

Äiti oli tottunut ompelemaan uutta, mikäli oli ehtinyt, ja korjaamaan vanhaa. Vaatteet oli pitänyt paikata moneen kertaan jo ennen sotaakin. Siksi oppiminen vielä tarkemoaaan vaatteiden korjaamiseen sota-aikana ei tuottanut vaikeuksia, uusia konsteja vain oli keksittävä. Marttayhdistys kai järjesti vaatehuoltoonkin liittyviä kursseja, eräästä äidin kirjeestä käy selville, että hän ja sisareni olivat osallistuneet viikon kestävälle tallukkaiden valmistuskurssille. Äiti arvioi tallukaiden teon liian paljon aikaa vieväksi. Äiti itse kävi naapurikunnassakin pitämässä sadonkorjuukursseja: jos oli käytettävissä naisten pitkiä ostosukkia, joista jalkaterät oli hajalla, ommeltiin uudet sukanterät toisten sukkien varsista. Tällä tavoin korjattuja sukkia meilläkin käytettiin.

Rikkinäisiin saapas- ja hiihtosukkiin neulottiin uudet kärki- ja kantaosat vaikkapa purkulangasta. Äiti tutki tarkasti lehdissä ja vihkosissa olleet pula-ajan ohjeet, vielä tänä talvena löysin hänen jälkeenjääneistä papereista ko ajalta lehtileikkeitä ja ruokaohjevihkosia.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s