Savonniemi 1939-44 – Sisko Suomalaisen muistiinpanoja 5

Ylioppilas Sisko Suomalainen 1944. Kuva Päivi Miettinen.

Sisko Suomalainen (s.1925) vastasi vuonna 1988 Museoviraston kyselyyn aiheesta Naisten toimet ja työskentely sotavuosina 1939-1944. Julkaisen Siskon tekstin tässä blogissa. Olen saanut tekstin Päivi Miettiseltä, jonka täti ja kummi Sisko oli. Sisko syntyi Siilinjärven Pöljällä Salomo ja Hilja Suomalaisen perheeseen seitsemäntenä lapsena. Perhe viljeli Savonniemen tilaa Pöljänjärven rannalla.

Kahvinvastike valmistettiin rukiin- ja vehnänjyvistä, jotka ennen paahtamista oli muistaakseni keitetty ja kuivatettu. Lisukkeena käytettiin omassa pellossa viljeltyä sikuruia tai voikukanjuuria, joita lapset kaivoivat pihamaalta. Sikurijuurikkaat ensin pestiin harjan kanssa, raavittiin pinta ja leikeltiin pieniksi kuutioiksi, jotka kuivattiin miedossa uuninlämmössä ennen paahtamista. Joskus kokeiltiin kuivaun ja paahdetun punajuuren käyttöä vastikkeessa. Jyvät ja sikurit jauhettiin isoisäinisän tekemällä suurella ja vahvalla kahvimyllyllä. Teenvastike valmistettiin vatunlehdistä enimmäkseen, tosin sitä kai juotiin vähemmän kuin kahvinvastiketta. Marja- ja raparperimehuja käytettiin myös teen asemasta.

Sokerijuurikasta viljeltiin vain sota-aikana siirapin saamiseksi. Juurikkaat pestiin harjan kanssa, pilkottiin pieneksi ja keitettiin saunan isossa muuripadassa. Pehmenneestä mössöstä siivilöitiin ja valutettiin sokerinen neste erilleen, joka sitten puhdistetussa muuripadassa keitettiin kokoon siirapiksi. Olin ainakin kerran tuntikaupalla hämmentämässä siirappikeitosta ettei pohjaan palaisi. Valmista siirappia saatiin litrakaupalla, senhän piti riittääkin koko vuodeksi. Keittopalkaksi saatiin imelän tuskaan syödä sitä siirappia kapustalla. Ruuanlaitossa ja leivonnassa siirappi oli tärkeä lisä.

Perunajauhojen saamiseksi perunat raastettiin tietynlaisella myllyllä, mössö huuhdeltiin moneen kertaan vedellä, kunnes siitä irronnut jauho sai laskeutua astian pohjalle. Muistaakseni sitä kuivattiin jotenkin ennnen varastoimista.

Velipoika kasvatteli kessua, syksyllä sen kuivasi ja hakkasi hienoksi koivupölkystä tehdyssä huhmaressa. Sisaren kirjeestä 16.10.1942: Tokko sinä Erkin rikastumisesta tiedät mitään? Hänellä kun oli vähän kessuja kasvamassa ja nyt hän niitä myy täällä 150-200mk/kg ja VÄinö sai Äänislinnassa 800 g:lla 400 mk. Erkin kannattaakin laittaa kaikki Väinön myötäväksi, täällä ei kumminkaan iliiä semmoisia hintoja pitää vaikka kyselijöitä käy melkein joka päivä. Sillä lailla se Erkki kello- tai pyörärahat hankkii.

Tuhkalipeää ja suopasaippuaa valmistettiin ennen sotaakin lähinnä pyykillä käytettäväksi, mutta kun sota-aikana ei ostosaippuaa saanut, oli suopasaippua jokapäiväisessä käytössä. Teurastusjätteistä saatiin hyvää saippuan raaka-ainetta, rasvoja ja luita. Suopasaippua keitettiin saunan isossa muuripadassa. Löysin tänä talvena äidin jäämistöstä seuraavan saippuan keitto-ohjeen:

21/2 kg rasvoja, 1/2 kg lipeäkiveä, 8-10 l. vettä. Puolet vedestä kuumennetaan ja siihen pannaan rasvat kiehumaan. Kun ne ovat vähän sulaneet, lisätään lipeäkivi kolmessä erässä noin 20 min. väliajoin sekaan. Saippuaa keitetään hiljalleen. Jos kuohuu, lisätään vettä. Kun seos on kiehunut 4-5 tuntia lisätään vettä, jolloin saippua alkaa venyä.

Sitä kokeillaan ottamalla pieneen astiaan vähän saippuaseosta ja se jäähdytetään. Jos se hyytyy pohjaa myöten samanlaiseksi valkeeksi saippuaksi, on se valmista. Jos siitä näyttä eroittuvan erilleen hera, keitetään sitä edelleen tai lisätään vettä ja vielä keitetään. Kun saippua on valmista, häviää sen pinnalta vaahtokin. Valmis saippuaseos pannaan jäähtymään sellaiseen astiaan, että sopivan paksuja paloja saadaan siitä jäähdyttyä leikata. Palat kuivataan.

Saippuaa tehtiin myös luista. Seuraavassa teko-ohje:

1 kg luita, 150 g lipeäkiveä, 4 l vettä, vähän suolaa. Vesi ja lipeäkivi kuumennetaan. Luut lisätään ja seosta keitetään hiljaa noin 3 tuntia, jolloin jälelle jääneet luut siivilöidään tai ammennetaan seilaulla pois. Keitetään edelleen. Suolaa lisätään vähän, elleivät luut ole suolaisia, samoin lisätään vähän vettä ja keitetään jonkin aikaa. Ammennetaan hiljaa sopivan korkeaan astiaan. Jäähdyttyä leikataan paloiksi, jotka kuivataan.

Minulla 0n omakohtaisia kokemuksia saippua keitosta.

Kynttilöitä tehtiin lampaan talista. Pumpulilangasta kierretyt sydämet ripustettiin kepakkoon vierekkäin, kepakon avulla sydämet kastettiin sulaan taliin, jäähdytettiin välillä ja kastettiin ja jäähdytettiin niin m onta kertaa, että saatiin normaalipaksuinen kynttilä. Yleensä valaistuksena käytettiin öljylamppuja ja lyhtyjä sekä karbididilamppuja, päreitä ei käytetty. Niukkaahan se valaistus oli, hämäränhyssyt toimitettiin ilman valoa.

Seka pellavaa että hamppua viljeltiin kotona. Muistan miten itaraa puuhaa oli ison pellavapellon kitkeminen, mutta sainpahan ainakin kotipellavaisen yöpaidan!

Lähes kaikkiin pellavan käsittelyvaiheisiin olen osallistunut. Ainakin syksyllä 1944 lokakuussa olin sorhaamassa pellavanippuja järveen likoamaan, vesi oli hyisen kylmää, tuuli oli kova, muistan olleeni äärettömän tympeytynyt tähän hankalaan raatamiseen. Koska olin koulussa talvet, ”säästyin” loukuttamiselta ja lipsuamiselta. Kirjeet kertovat, että sen tekivät lämmitetyssä saunassa sisar ja tilapaäisapulaiset. Suurin osa pellavista lähetettiin kehrättäväksi tehtaaseen. Jonkin verran kehrättiin kotana ainakin hamppua (liinaa), josta sitten kudottiin rohdinpyyhkeitä.

Kangaspuissa kutomista oli ennenkin kotona tehty, mutta sota-aikana ja sen jälkeisenä pula-aikana oli ihan välttämätöntä kutoa kotona tarvittavat lakanat, tyynynpäälliset, pyyhkeet, pöytäliinat, patjapussikankaat, miesten paitakankaat. Isän 50-vuotislahjaksi kudottiin kylpytakkikangas, jonka äiti ompeli takiksi. Sisar oli innokas kutoja, muta usein palkattiin eräs kuuro Iida kutojaksi, myös karja-apulainen osasi kutoa. Äiti ohjasi kangaspuihin panemista, niisiin pujottelemista. Minä jäin ilman kutomisoppia.

Kotilampaista kerityt villat karstattiin ja kehrättiin kotona langaksi. Se oli yleensä iltapuhteiden puuhaa. Yritin minäkin opetella, muttei kunnon lankaa tainnut syntyä. Lanka kudottiin sukiksi, lapasiksi ja vullapaidoiksi. Jonkin verran saatiin villoilla vaihdetuksi sarkaa miesten housuiksi.

Talvet olivat pääasiassa vaatehuollon aikaa, paikattiin ja parsittiin vanhoja, äidin erään kirjeen mukaan jopa pari viikkoa muun työn lomassa, sitten vasta aloitettiin uuden neulominen. Äidillä oli tuvassa aina esillä parsimus- tai neulomuskori, joka pienenkin lepohetken ilmaannuttua otettiin esille, istuessakaan ei saanut kädet olla jouten.

Teurastettujen lehmien ja vasikoiden nahat parkittiin kirkonkylän parkkaamossa. Nahoista sai teettää kenkiä vain kansanhuollon luvalla, jotka olivat tiukassa. Jo poisheitettyjen kenkärajojen varastosta pengottiin moneen kertaan paikkatarpeet.

Sisko Suomalainen Savonniemellä 1950-luvulla. Kuva päivi Miettinen.

 

 

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s