Vasemmalta Savonniemen tyttäret Sirkka, Helmi ja Sisko 1940-luvun loppupuolella. Kuva Päivi Miettinen.Sisko Suomalainen (s.1925) vastasi vuonna 1988 Museoviraston kyselyyn aiheesta Naisten toimet ja työskentely sotavuosina 1939-1944. Julkaisen Siskon tekstin tässä blogissa. Olen saanut tekstin Päivi Miettiseltä, jonka täti ja kummi Sisko oli. Sisko syntyi Siilinjärven Pöljällä Salomo ja Hilja Suomalaisen perheeseen seitsemäntenä lapsena. Perhe viljeli Savonniemen tilaa Pöljänjärven rannalla.
Sota-ajan erikoisjärjestelyt
Pimennysverhoina olivat kamareissa ostetut tummanvihreät paperiset rullaverhot, tuvassa kotona tehdyt pinkopahviset pimennysverhot. Talo oli aika syrjässä, joten vlvonta ei kai ollut kovin tarkkaa. Ilmahälytyksiä en muista Pöljällä kuulleeni, mutta viholliskoneiden lentoa kyllä seurattiin. Joskus ne lensivät matalalla talon yli, silloin kierrettiin talon keskellä olevaa suurta kiviuunia aina lentokoneiden vastakkaiselle puolelle. Koulukaupungissa juoksin hälytyksen tullessa läheiseen metsään.
Jatkosodan loppuvuosina pidettiin desanttivaaraa todennäköisenä Pohjois-Savossa. Muistaakseni kesällä 1944 määrättiin jokainen talo järjestämään desanttivahti läpi yön. Jokainen aikuinen ja melkein aikuinen toimi passissa pistoolin kanssa. Olimme petelleet pistoolilla ampumaan. Kerran äidin ollessa vahtina hän kuuli kovaa töminää pihalta. Ilman muuta hän arveli ison desanttilauman saapuneen ja hiipi pistooli ampumavalmiina ikkunaan kurkistamaan. Pihalla seisoi hevoslauma, naapurin aidasta karannut! Se oli paras saalis desanttirintamalla.
Ollessani 1950-luvun alussa töissä Koillis-Lapissa Savukoskella, kuulin kammottavia kertomuksia desanttien tihutöistä. Mm. Kuoskun ja Seipäjärven (?) kylissä desantit olivat tappaneet lukuisia ihmisiä, Seipäjärvellä oli vain yksi lapsi jäänyt ruumiskasan alla henkiin.
Olimme evakoita vastaanottava osapuoli. Talvisodan aikana meille tuli vanhempien vanhoja tuttuja Pielisjärveltä ja Lieksasta sekä isän sisaren lapsia Varkaudesta, yhteensä 10 henkeä. Kaksi kamaria luovutettiin vieraille, omaan käyttöön jäi yksi kamari ja tupa, joka oli myös kaikkien yhteiskäytössä. Kaikki olivat ”talon ruuassa”, äidillä oli kova urakka keittää isoissa padoissa ja kattiloissa ateriat kolme kertaa päivässä. Sopeutumista ja ja hyvää tajtoa tietenkin vaadittiin puolin ja toisin, suuremmilta kahnauksilta vältyttiin. Päiväkirjani mukaan koettiin kuitenkin suurena helpotuksena sotapakolaisten lähtö kotikonnuilleen rauhan tultua.
Kesällä 1944 meillä oli sotaa paossa Ilomantsista naisopettaja neljän lapsensa kanssa. Kesällä asuminen oli aina väljempää, koska suurin osa omasta väestä nukkui aitoissa. Jatkosodan aikana oli myös Kotkasta pommituksia pakoon sijoitettuja lapsia Pöljällä, meilläkin oli 7-vuotias poika verraten kauanja moneen otteeseen, sisar naapurissa.
Koko sota-ajan kulki tietysti tuttavia ja sukulaisia melkein jatkuvasti viipyen milloin pitemmän, milloin lyhemmän ajan. Kesäaikaan moneta oli työapuakin. Ruokapöytään istui useimmiten 15-20 henkeä, ajoittain enemmänkin. Sisaren kirjeestä kesällä -44: ”Kyllä äidillä tosissaan on silmät pyöreenä saadakseen joukolle leivän piisaamaan. Melkein joka toinen päivä pitää paistaa toistakymmenen leivän taikina.”
Vain yksi lehmä oli meillä evakossa talvisodan aikana, laiha ja kärsineen näköinen. Jostain syystä sen maitoa eivät ihmiset halunneet nauttia, pelättiin ehkä tautia. Pitkän ajan päästä löytyi sille omistaja.
Juhlat ja pidot
Suurimmat sota-aikana kotonani vietetyt juhlat olivat sekä isän että äidin 50-vuotisjuhlat. Äidin 50-vuotispäivät 2.1.1943 erosivat isän juhlista siinä, että ne eivät olleet niin ”viralliset”. Illalla oli seurakunnan kirkkoherra ja kanttori pitämässä ns. seurat runsaalle vierasjoukolle. Vaikka tarjoilu näyttää olleen runsasta, ei näihin juhliin ylimääräisiä korttiannoksia oltu saatu.
Jo ennen sotaakin äiti umpio teurastuksen jälkeen lihaa uunipaistina, lihapullina, lihakääryleinä ym., ne säilyivät vuosikausia pilaantumatta ja niinpä niitä oli aina varalla juhlia ja vieraita varten. Läskiset osat lihasta suolattiin isoon lihatiinuun, sieltä otettiin arkisoosin ainekset. Karjalanpiirakoita aina tehtiin juhliin ohraryynipuurolla ja/tai perunamuusilla täytettynä, vanhemmat kun olivat alunperin Karjalasta lähtöisin. Juustonjuoksuttimella tehty juusto kuului kotona juhlaruokiin lisäkkeenä, äiti oli sen oppinut tekemään perheen asuessa Nurmijärvellä 1920-luvulla.
Kolmas isompi juhla oli 8.6.1944, jolloin yksintein vietettiin isän nimipäiviä, minun ylioppilaaksipääsyä ja nuoremman veljen ripillepääsyä. Se oli vain ”iltatilaisuus”, olihan kiire työaika. Muistan, miten sokeria täytyi jo kovasti säästäen käyttää. Äiti oli pihistellyt silloin harvinaista simaa varten sokeria, lie saanut sitruunoitakin. Minä en sitä tiennyt, luulin tiskivedeksi ja kaataa hujautin sen tiskipaljuihin. Äiti sai melkein sydänkohtauksen ja minä olin vaipua maan alle. Siman sijasta vieraille tarjottiin mehua.
Tuohon aikaan meillä oli eestiläinen sotilas viettämässä lomaa. 9.6. 1944 tuli puhelinkäsky lähteä heti rintamalle, Kannaksen suurhyökkäys oli alkanut. Jostain syystä saimme päähämme tanssia erojaisiksi ”Kielon jäähyväiset”. Pojasta ei koskaan enää kuultu mitään. Ylioppilasjuhlistani en oikeastaan muista muuta, alkanut ahdistava aika peitti alleen kaikki yksityiset asiat.
Yleensä meillä oli tapana muistaa perheenjäsenten ja palvelusväen nimi- ja syntymäpäivät vaikka vaatimattomastikin. Kirjeistä käy ilmi, että leivottiin vaikka yhden munan kakku. Muistamiseen kuului usein myös laululla herättäminen. Kirjoittamastini kirjeestä 7.5. 1942 Helmin päivänä: ”Helmille laulaminen vaihtuikin gramofoonin rämmyytykseksi. Erkin piti oikeastaan sitä veivata, mutta miten lie sattunut olemaan törömökillä, niin eipä ruvennut. Minun oli opeteltava. Ensin soitin ”Inga pieni”, sitten ”Terve Sumeni maa” ja lopuksi ”Säkkijärven Polkka”. Eikös olleetkin aistikkaat levyt? Gramofoni oli saatu enolasta, mukana vain muutamia levyjä.
Joulun, pääsiäisen ja juhannuksenviettoperinteitä noudatettiin kotona aikalailla samaantapaan kuin rauhankin aikana. Julien suunnittelu ja töiden järjestely oli aloitettava jo viikkoja aikaisemmin. Äidin kirjeestä 5.12. 1943: ”En ole joutanut kirjoittamaan, kun sika teurastettiin viime viikolla ja olen laittanut lihoja purkkiin. Pitää ensi viikolla keittää saippuat ja talkuunat ja pestä pyykki. Täytyy tässä olla jo viikkojen ja päivien työt selvillä, ettei joulu tule yllättäen. Suursiivoukset ja leipomiset tehdään lähempänä pyhiä. Joululahjoja en ole kerinnyt tehdä enkä muitakaan käsitöitä, kun uusien palvelustyttöjen kanssa on mennyt opetellessa.”
Toisaalta pyhinä oli aina vieraitakin syömässä. Kirjeestäni sisarelle 3.1.1944: ”Kyllä täällä on sellaista ryllinkiä nämä pyhät, vieraita tulee ja menee.” Äiti kirjoittaa olevansa pyhien jälkeen hyvin nuutunut.
Jo ennen sotaa oli kyläläisten tapana kokoontua, varsinkin pyhäisään aikaan, toisissaan ja leikkiä seuraleikkejä, myöskin piirileikkejä. Äiti ja isä olivat paljolti ”johtajia”, osasivat. Aikuiset ja lapset leikkivät yhdessä. Näitä leikki-iltoja vietettiin sota-aikanakin. Myös laulettiin paljon.
Aikaiseen joulukirkkoon ajettiin nn. 10 km:n päähän hevosella, kirkossa käyntiä harrastettiin aika usein muulloinkin.
Pöljänjärvi museon rannasta kesäkuussa 2020.Suursiivoukset ja muut valmistelut kuuluivat asiaan myös ennen pääsiäistä ja juhannusta. Varsinkin ennen juhannusta oli kiirettä, koska samanaikaisesti oli saatava loput peltotyöt kuntoon, perunanistukset ja kasvitarhan laitto. Sisaren kirjeestä 18.6.1942:” Kello vasta lähentelee 23, mutta tämä nykyinen aika on opettanut valvomaan pitempään, kun töitä on niin äärettömän paljon. Nytkin äsken Hiljan ja Siskon kanssa tultiin pyykin huuhonnasta. Kolme isoa saavia jäi vielä rantaan likoon ja vakallinen tuotiin kuivamaan. Ja sitten huomenna eikun tauti paranee, nmittäin pestään matot, housuruntit, sukkia mahottomasti ym. ym., myös saunan suursiivous.
Äiti, Sisko ja Anna-Liisa K. suursiivosivat kamarit ja sitten vielä istuttivat suuren joukon lantun taimia. Nämä ovat vain välitöitä ruuanlaiton ja elukoiden hoidon lomassa. Eilen saatiin perunanistutus loppuun Hoikin tilalla, sinne onneksi tuli talkoisiin kylän eukkoja ja muitakin.”
Äiti kirjoittaa 28.6.1942:” Aattona paistoimme lähes puolitoistasataa piirasta, 14 ruisleipää, 6 eltaa vehnästä, 1 pellillinen munariisipiirasta, 1 iso maustekakku ja 5 munan kääretorttu. Hilja vielä pyyhki pölyt lattiosta ja huonekaluista. Kaikki piti olla valmiina klo 17, Lyyli, Heikki ja Katri saapuivat silloin. Joimme kahvit ja kävimme Lyylin ja Katrin kanssa vastat tekemässä. Isä kävi pienten poikien kanssa koivut rapun pieleen. Nautimme sitten ihan sydämen pohjasta saunasta ja uimisesta. Sitten söimme piirakoita ja kokkelikermamaitoa. Olisimme polttaneet kokkona paleltuneet karviaismarjapensaat vaan kun eivät palaneet. Työnnettiin vettä niskaan mokomalle kokolle. Kello olikin jo 12, kun ruvettiin nukkumaan. Aamiainen syötiin klo 11.30. Voissa paistettua kuhaa (Lyyli toi sen), keitettyjä hakattuja munia päällä, perunaa, grahampuuroa rabarperikiisselin kanssa. Juhlakahvi juotiin koivun alla sireenimajassa. Sitten Korhoset lähtivät Särkiniemeen, me isän kanssa kyläilemään Miettiseen, Utriaiseen ja Rissaseen. Siinä olikin meidän juhannusohjelma.”
Sisko Suomalainen ja puoliso Tuure Lehväslaiho. Kuva Päivi Miettinen.
Pöljän kylähistorian avoin blogi 