Savonniemi 1939-44 – Sisko Suomalaisen muistiinpanoja 7

Salomo ja Hilja Suomalainen sitovat vastoja joskus sotien jälkeen. Kuva Päivi Miettinen.

Sisko Suomalainen (s.1925) vastasi vuonna 1988 Museoviraston kyselyyn aiheesta Naisten toimet ja työskentely sotavuosina 1939-1944. Julkaisen Siskon tekstin tässä blogissa. Olen saanut tekstin Päivi Miettiseltä, jonka täti ja kummi Sisko oli. Sisko syntyi Siilinjärven Pöljällä Salomo ja Hilja Suomalaisen perheeseen seitsemäntenä lapsena. Perhe viljeli Savonniemen tilaa Pöljänjärven rannalla.

Henkinen ilmapiiri

Talvisodan syttymisestä ilmoitti vakava rehtorikoulussa kesken oppitunnin. En muista oliko hänellä muuta sanottavaa. Vaikutus oli joka tapauksessa lamaava, me oppilaat hajaannuimme hiljaisina kukin tahoillemme. Minä pakkasin vähän tavaroita ja lähdin iltapimeällä yrittämään kotiin pääsyä junalla. Varsinkin Pieksänmäeltä Kuopioon juna oli jo täynnä pommituksia pakenevia ihmisiä. Tunnelma pimennetyssä junassa oli ahdistunut.

Talvisodan alkupäivinä kaatui lähinaapurin isäntä. Se kouraisi kuin omainen olisi mennyt. Sota tuntui tulevan konkreettisesti lähelle. Alkuun ei uskottu Suomen jaksavan puolustautua pitkään. Rintamauutisia seurattiin tietenkin tarkasti. Mutta ei ollut aikaa jäädä murehtimaan toimettomana, eikä haluakaan. Sotapakolaisten kanssa eläessä päivät täyttyivät arkiaskareista. Lasten runsaus lienee keventänyt aikuisten mietteitä.

Apua Suomelle odotettiin hartaasti. Päiväkirjamerkintäni 29.2.1940: ”Kyllä se Ruotsin hallitus on eri akkamainen. Se kun epäsi avun Suomelta. Lehdissä on hyvin purevia huomautuksia siitä. Eräässä lehdessä oli, että Ruotsi selittää erhdykseksi Pajalan pommituksenkin.”.

Talvisodan rauhan julistusta kuunneltiin radiosta kuin halvauksen saaneina. Sitten tulivat kyyneleet. Omia ja ehkä muidenkin ajatuksia päiväkirjasta: ”Miksi eivät Ruotsi ja Norja antaneet apua Suomelle? Nyt ei olisi Suomen kohta niin surkea. Miltä tuntuu niistä ihmisistä, joiden täytyy lähteä kodeistaan tuntemattomille maille ja heittää ryssille talot, joita ei edes saa polttaa tai vahingoittaa? Suomen täytyi uovuttaa ryssille melkein koko Viipurin lääni, Hangon satama ja osoa Kuhmosta ja Sallasta sekä Kalastajasaarento. Voi miten se tuntuu surkealta koko Suomen kohtalo! Kyllä nt ryssiä kohtaan viha kasvaa satakertaisesti. Entä sotilaat, mitä mahtanevat ajatella? Eräässä sairaalassa olevat haavoittuneet sotilaat kuultuaan rauhan teosta olivat ruvenneet itkemään ja kuumeet olivat nousseet. Mutta oli pakko tehdä rauha, muuten olisi mennyt koko kansa. Suomi ei olisi jaksanut kauan puolustautua.”

Kun jatkosodassa vallattiin takaisin talvisodassa menetetyt alueet, tuntui se riemukkaalta. Uskottiin tosissaan sodan loppuvan pian. raskasta oli alistua sen jatkumiseen. Ja kesä 1944 oli kauhun täyteistä aikaa, kun maan luhistumista pelättiin. Kun saatiin syyskuussa rauha Neuvostoliiton kanssa, taisi se tuntua raskaista ehdoista huolimatta helpotukselta, mahdollisuus selviytyä jäi.

Eräs äidin veljistä kaatui huhtikuussa 1942. Toinen veli kirjoitti äidille 29.5.1942 seuraavasti: ”Sain vääpeli Puttoselta kirjeen, joka erinomaisesti valaisee Väinön viime taisteluita. Ne ovat olleet erittäin raskaita ja menetykset suuria juuri sen pataljoona kohdalla, johon Väinö kuului, koska tätä pataljoonaa käytettiin hyökkäykseen, lyömään ryssää pois. Kirje valaisee, miten Väinö rauhallisella, päättäväisellä ja nopealla vastaiskulla 16.4. on pelastanut pataljoonan joutumasta saarroksiin. 19.4. hänelle upseerina oli annett tieto seuraavan päivän hyökkäyksestä. Hän tiesi, että se tulisi olemaan raskas ja monelle viimeinen, ehkäpä hänellä oli aavistus omasta kohtalostaankin. Siksi hän illalla 19.4. maata mennessään uskoi itsensä ja komppaniansa Herran huomaan laulamalla kauniin virren. Varmaankin hän oli nukkunut rauhallisella mielellä viimeisen yönsä, sillä ei hän koskaan hätäillyt. Kaikki hänen toimensa viimeisinä päivinä todistaa siitä, että hän oli mies, rohkea ja päättäväinen ja täytti velvollisuutensa viimeiseen asti, hän oli suomalaisen sotilaan ja sankarin perikuva. Ehkäpä hänet juuri sen vuoksi temmattiin pois, että meillä jälelle jääneillä ja tulevilla sukupolvilla olisi esikuva, joka kehoittaa meitä toimimaan kaikissa asioissa samaan tapaan kuin hän ja täyttämään velvollisuutemme viimeiseen asti. Vaikka raskaita ovat nämä viikot Väinön kaatumisen jälkeen, niin sittenkin täytyy koettaa surun alta nousta ja ponnistella eteenpäin, siihen velvoittaa meitä hänen kaunis muistonsa.”

Siinä ympäristössä, jossa elin, tehtiin eteentulevat velvollisuudet ja alistuttiin kohtaloon kirjeen hengessä.

Veli Suomalainen Kuuttilahdessa jatkosodan aikaan. Toinen vasemmalta istumassa. Veli palveli 2./JR 8 joukoissa. Rykmentti tunnetaan Tuntemattoman sotilaan rykmenttinä, koska kirjailija Väinö Linna palveli samassa rykmentissä. Kuva Päivi Miettinen.

 

Tähän päättyy kirjoitussarja Savonniemen arjesta sota-aikana. Vaikka siviilien osa kotirintamalla oli varsin turvallinen, niin Suomalaisen sisaruksista Suoma Suomalainen joutui kokemaan Helsingin suurpommitukset helmikuussa 1944 hyvin läheltä. Itseasiassa huoneisto, jossa on oli vierailemassa sai täysosuman, mutta Pöljän tytöt olivat ehtineet siirtyä pommisuojaan. Aiheesta lisää oheisessa blogitekstissä.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s