Pöljän koulun savupirtti

Kuoreveden joulu julkaisi kansakoulujen yhteyteen perustetuista museoista jutun vuonna 1934. Sen oli kirjoittanut Fr. Saarelma. Julkaisen seuraavassa Pöljän museota koskevan osion. (Kuoreveden joulu, 31.10.1934) Kuvat ovat kyseistä arttikelista.

                                                         Pöljän museon savupirtti

Kansakouluopetuksen tulee myös muodostaa silta menneisyydestä tulevaisuuteen. Tehtänävä on kasvattaa isänmaataan rakastavia kunnollisia kansalaisia, joiden isänmaanrakkauden juuret on istutettava niin kauas ja lujaan menneisyyteen kuin mahdollista. Kotiseutuopetus on tämän pohjan lujttamista. Kotiseutuopetuksen parhaina välineinä koululla on hyvät kansatieteelliset kokoelmat. Monet opettajat ovatkin kouluilleen keränneet erinomaiset kokoelmat. Niiden avulla he oppilailleen havainnollisesti esittävät ja valaisevat kansamme ja varsinkin oppilaiden oman heimon menneisyyttä. Onpa joidenkin koulujen yhteyteen oikeita kotiseutumuseoitakin. Kuopion piirissä on tällainen jo Siilinjärven Pöljän supistetussa koulussa ja toinen syntymässä Maaningan Varpaismaan supistettuun kouluun.

Pöljän kotiseutumuseo on varsin huomattava yritys. Se on tullut jo huomioiduksi laajemmaltikin (Kuopion talousnäyttelyssä olleiden esineiden ja näistä otettujen kuvien johdosta.)

Museon olemassaoloa on pidettävä kokonaan opettajatar, rouva Elsa Väänäsen ansiona. Kun hän tuli opettajaksi Pöljän kouluun oli siell museota varten vasta yksi kaksikorvainen piimätuoppi. Alkuvuosina tuli näitä ”piirustusmalleja” muutamia lisää, mutta vasta kokoelmien esine n:o 22on ensimmäisenä varsinaisena museoesineenä 12.3. 1929 kirjaan merkitty saalis. Ja vasta huhtik. 15. p:ää 1933 voidaan pitää todellisena Pöljän museon syntymäpäivänä. Silloin allekirjoitettiin kauppakirja, jolla opettajatar Väänänen osti museolle huoneeksi Kalliolammen savupirtin. Tästä tapauksesta aajeni museoharrastus koko kylään. Yhdessä siirrettiin savupirtti hellävaroen koulun tontille. Yhdessä hankittiin rahaa ja esineitä sellaisella innolla, että jo toukok. 28 p:nä voitiin juhlia museon avaamista yleisönkin nähtäväksi.

Ja onhan vieraita käynytkin vieraskirjan mukaan – retkeilijöitä lukuunottamatta – noin 250 henkeä.

Että museo on opettajatar Väänäselle sydämen asia, sitä todistaa se, että kun hän pitkänäperjantaina 1933 kuuli, että hänen museohuoneeksi katsomansa savupirtti aiotaan myydä muihin tarkoituksiin, niin hän heti lähti myyjälle ilmoittamaan, että hän ostaa pirtin huomispäivänä museolle, vaikka ei rahasta ollut tietoakaan. Ja museo on nyt velaton, juuri saman innostuksen aikaansaamana seurauksena.

Pöljän museossa on paljon arvokkaita esineitä. Jo savupirtti loihtii lasten eteen kansamme entisyyttä varsin elävänä, samoin kivikauden aikaiset saviruukunkappaleet ja suosta nostettu, koverrettu yksipuinen ruuhi. Vuosiluvuilla merkittyjä ovat mm. kaappi v:lta 1701, pöytä v:lta 1783, raamattu v:lta 1776, kaulauspuut v:lta1774 ja 1792 sekä merkkuuliina v:lta 1793.

Pöljän museon nopea syntyminen todistaa, että vielä voidaan koulujen yhteyteen muodostaa erinomaisia kansatieteellisiä kokoelmia.

Fr. Saarelma, Kuoreveden joulu 20/1934

 

Tatu Nissinen ja Pöljän ukot

Löysin sattumalta Suomen Kuvalehdestä 1.11.1963 maanviljelysneuvos Tatu Nissisen haastattelun. Siinä on herkullinen kuvaus pöljäläisistä isäntämiehistä 1900-luvun alkupuolelta. Teksti on Elina Karjalaisen, hän on haastatellut Nissistä tämän kotona Kuopion Piispankadulla.

”Pöljällä olivat isännät sellaista oikeaa lajia, jota ei enää etsimälläkään löydä. Näiden isäntien erikoispiirteenä oli se, etteivät he koskaan kajonneet työhön, olivatpahan olemassa ensisijaisesti vieraanhaastattajana talossa. Isännyydestä he kyllä pitivät huolen, sillä rahakukkaro ja avaimet olivat visusti heidän takanaan eikä niihin emännillä ollut asiaa. Yleinen pöljäläinen isäntätyyppi oli lihavahko ja kaljupäinen. Kaljupäisyys olikin siinä määrin isännille kuuluva ominaisuus, että kun kerran kylään osui kaljupäinen renki, niin tätä miehissä ihmeteltiin. Harjun Junnu antoi asiaan selvityksen kertomalla, että heiltä molemmilta oli tukka lähtenyt samassa kahinassa, olivat nimittäin keväällä saaneet niin paljon lahnoja, ettei lahnapääkeiton syömisestä ollut loppua tullakaan ja keiton ylenpalttinen rasvaisuus vei molemmilta hiukset.

Isännät olivat sellaisia ”tossuttelijoita”. Kulkivat markkinoilla, eivätkä silloin olleet köyhiä eivätkä kipeitä, mutta kotosalla piti sensijaan käydä vähän väliä kaapilla nassauttelemassa muka terveydeksi. Maita viljeltiin miten sattui, perimätiedon mukaan. Tässä tiedossa oli toki paljon hyvääkin, mutta uudistuksia ei maanviljelysohjelmaan kuulunut. Niinpä, kun Vilholan Uatu aloitti kylvöheinän viljelyn, niin siitä piisasi puhetta ja päiväilemistä. Uatun pellot kasvoivat näet erinomaista heinää.

Puhujina ja puhuttajina isännät olivat mestareita, mutta heidän puheensa sivusi vain harvoin maanviljelystä ja siihen liittyviä asioita. Päällimäisinä puheenaiheina olivat uskonasiat ja toisekseen kotikylän tapahtumat. Vähäinenkin kylässä sattunut tapaus sai liikkeelle oikean puhumisen vyöryn: jos sattui joku hukkumaan, niin otettiin kielen päälle heti kaikki entiset hukkumistapaukset, jos taas jotakuta kalautettiin kalikalla päähän, niin heti nousivat esiin unhosta kaikki ennen kalautetut. Tietämisen alue oli hyvin rajoittunut ja tämän rajoittuneisuuden oppi poikanenkin huomaamaan silloin, kun Kuopio-Iisalmi radan rakennustöihin ryhdyttiin ja työmiehiä ihmeellisen tietäviä tuli etelästä ratatöihin Pöljälle.”

 

 

Wilho Akseli Ollikainen (1934-1998)

Wilho Akseli Ollikainen 1949. Kuva Adolf Kantola.

Ukkini Waldemar Pantzar ja puolisonsa Eeva (os. Vartiainen) palasivat  Amerikasta Suomeen ja Kolmisopelle 1931. Waldemarin kotiseutua oli Sattajärvi Pajalassa, Pohjois-Ruotsissa. Sinne ei kuitenkaan laman runtelemasta Amerikasta haluttu palata, vaan tultiin Eevan perintötilalle Siilinjärvelle. Ruotsalaisen Walden sopeutumista Savoon edesauttoi se, että hän puhui Torniojokilaakson meiän kieltä, jolla kyllä Savossa pärjäsi alusta alkaen.

Miten sitten Walde ja Eeva liittyvät tarinan keskushenkilöön, eli Wilho Akseli Ollikaiseen? Wilho Akseli Ollikainen syntyi 1934 Pöljällä Väinö ja Fanny Ollikaisen perheeseen. Puolisoilla oli jo aiemmin syntynyt Hilkka-tytär. Perhe asui 1930-luvun alussa Pellonpään talossa Hoikilla.

Pellonpään talo. Kuvassa Kalle ja Lyydia Hirvonen ja poikansa Tauno ja Toivo. Lyydia oli os. Ollikainen, Wilhon täti.

Perhe hajosi 1935. Waldemar Pantzar auttoi Fannya muuttamaan Torniojokilaaksoon, josta löytyi työtä. Lähtö oli vaikea, sillä lapset jäivät Väinö-isälle, joka ei lapsia kyennyt hoitamaan. Molemmat pienokaiset jäivät omalle kylälle kasvatiksi. Hilkka-tytär asui 1935-1940 Kusti ja Anna-Helana Roivaisen luona.

Kusti ja Anna-Helena Roivainen, Hilkka ollikainen. Oikeanpuoleisessa kuvassa Hilkka Ruotsissa 1940-luvun lopulla.

Wilho Akseli siirtyi varsin pian Fannyn sukulaisten hoiviin Rautavaaralle. Molemmat lapset kokivat varmasti hylkäämisen kokemuksen, mutta he jäivät kuitenkin suvun lähipiiriin ja ainakin Hilkka eli tavallista lapsen elämää hyvin huollettuna Roivaisten perheessä. Lasten huoltaminen kasvattina oli varsin tavallista heikon sosiaaliturvan aikaan 1930-luvulla. Pöljälläkin oli useita lapsia tällaisessa tilanteessa.

Fanny Ollikainen (Kuosmanen) sai elämänsä järjestykseen Ruotsissa.

Fanny Ollikainen, sittemmin Kantola. Hakkas, Ruotsi. Kuva Adolf Kantola.

Lapset muuttivat äitinsä uudelle kotiseudulle, Hilkka v. 1940 ja Wilho vasta sodan jälkeen 1940-luvun lopulla. He jäivät Ruotsiin loppuelämäkseen. Yhteydet Suomeen olivat varsin vähäisiä. Sitä suurempi oli yllätys ja ihme, kun kesällä 2016 kävi ilmi, että Wilho Akseli oli muusikko, säveltäjä ja kansantaiteilija. Oli perustettu yhtye tallentamaan ja esittämään hänen musiikkiaan.

WAO (Arto Järvelä, Susanne Rantatalo, Göran Erisson, JanJohansson, Marcus Falck) tuli esiintymään Siilifolkiin ja vieraili silloin myös Pöljällä. Tänä kesänä meillä on mahdollisuus kuulla lisää Wilhon musiikkia, sillä WAO konsertoi 21.7. klo 18 alkaen Pöljän seurantalolla (Seurantalontie 1, Siilinjärvi). On melko varmaa, että Wilhon vanhemmat kävivät tällä samalla talolla nuoruudessaan tansseissa. Silloin talo oli Pöljän työväenyhdistyksen hallussa.

WAO:n esitykseen kuuluu Wilhon musiikkia ja Jan Johanssonin näytelmä Vastahankaan -Vilho Ollikainen, mies ja tarina. Tule kokemaan oman kylän pojan paluu kotiseudulle.

Wilho (oik.) maatalousoppilaitoksessa Ruotsissa.

Kotiseuturakkauden ylistys

Pöljällä toimi 1950-luvun alkupuolella erittäin aktiivinen Nuorisoseura. Seura julkaisi omaa lehteä, Kotipoluilta. Oheinen teksti on seuran lehdestä 1950-luvun alusta. Kirjoittajaa voimme vain arvailla, sillä tekstin alla lukee vain ”Toimitus”. Kuvat olen lisännyt tekstin lomaan. Alkuperäisessä jutussa ei ollut kuvia. Pöljän Nuorisoseuran arkisto on säilynyt Siilinjärven kotiseutuarkistossa.

Sanottakoon ensiksi: kolme. Tämä kolmonen on ihmeellinen luku. Se ei näet sovi pariksi minkään luvun kanssa. Mutta siitä huolimatta kolmonen esiintyy Pöljällä tavallista useammin ja merkityksellisemmin. Ensiksi mainittakoon, että kylämme rajoittuu kolmeen kuntaan, Maaninkaan, Lapinlahteen ja Siilinjärveen. Kolme virallista tietäkin on täällä: Hoikintie, Iisalmen maantie ja rautatie. Kolme on myöskin keskentekoista tietä, nimittäin Pöljänjärven, Hökösen ja Munakan tiet. Kun ajattelemme järviä, niitä keksimme Hoikinjärven, Pitkänjärven ja Pöljänjärven. Kylämme keskustasta löytyy myöskin Pulasteenlampi, Kokkosenlampi ja Maaninkalampi.

Jos tarkastelemme näköaloja, niin vallan lähellä on Lintuniemi, Repolahti ja Luenlahti. Kuuluu täällä olevan myöskin Pohjolanmäki, Kokkosenmäki ja Saarisenmäki, joissa kaikissa ihmiset elävät ja vaikuttavat.

Luokaamme katsemme valistuksen vainioille, niin tiedämme täällä olevan Hökösen, Pohjolanmäen ja Pöljän koulut. Seuratoiminnassa vakuttaa Maamiesseura, marttaseura ja Nuorisoseura. Sanotaan täällä olevan myöskin maalaisliiton paikallisosaston, Ponnistuksen kyläososton ja Pienviljelijäosaston. Vielä mainitaan tarkastusyhdistys, Hökösen pienviljelijäyhdistys ja työväenyhdistys. Kaikki vaan kolmosen ryhmänä kummettelevat.

Näissä kaikissa seuroissa kuuluu olevan virkailijaakin, nimittäin puheenjohtaja, sihteeri ja rahastonhoitaja.

Kansa mainitsee kylässämme olevan kolme erikoisaluetta: Etelä-Pöljä, Keski-Pöljä ja Pohjois-Pöljä. Pohjois-Pöljä on jakautunut Hoikin, Kokkosenmäen ja Pohjolanmäen kyläryhmiin.

Vielä Pöljällä on kolme puroakin, mutta minä en tiedä niiden nimiä. Mitkä ne ovat, ehkä yleisö tässä auttaa toimitusta.

Sanotaan täällä olevan kirkkotien, maantien ja rautatien lisäksi Itäkallion, Puustellin ja Kokkosen seisakkeetkin.

Sitten täällä on Millerin puoti, osuuspuoti ja Hoffrenin puoti.

Vielä meillä kuuluu olevan esimies, vesimies ja metsämies. Nyt meillä on asiantoimittaja, tämän seuralehden toimittaja ja lisäksi tyhjäntoimittaja.

Soittajia koitin löytää myöskin kolme, mutta siitä ei tullut mitään, ellei lukuun lisätä suunsoittajia, joita meillä on muillekin antaa.

Tässä niitä toimituksen löytämiä kolmosia on, mutta jos joku keksii lisää, niin mielihyvin ne lehden toimitus julkaisee. Nyt voisikin pakinani Pöljän kolmosista päättää huudahtamalla:

Pöljäläinen, vaikka sinä Kolme kovaa koetat, niin usko, taistele ja voita elämäsi kovassa koettelemuksessa. Aina sinun tulee muistaa, että Luojasi on sinulle antanut ihanan asuinsijan ja viljavat pellot kauniine rantoineen, saarineen ja salmineen. rakasta niitä, helli niitä ja niille kaikkesi uhraa, sillä sen kaunis ja rakas kotiseutumme ansaitsee.

Ylempi värikuva on kuvattu Ollikkalan pihapuusta Pöljänjärvelle päin. Ollikkalan talon arkistot.
Alempi kuva on näkymä Kokkosenlammelle Kärängänharjulta. Pohjolanmäen talon arkisto.

Savupirtissä!

Pöljällä toimi 1950-luvulla nuorisoseura. Seuran aktiivit toimittivat käsinkirjoitettua lehteä. Seuraavassa seuran lehdestä tarina, joka on päivätty 25.11.1951. Saarismäessä Pöljällä asuttiin vielä tuolloin savupirtissä ja tätä kummaa oli lähdetty katsomaan. Jutun värikuvat ovat kuvakaappauksia Siilinjärven pitäjänelokuvasta, jonka kuvasi Hannes Virsu 1950-luvulla. Näin Pöljän Nuorisoseuran lehti.

Kauniina syksyisenä sunnuntaiaamuna on lehden ”toimitus” varhain liikkeellä. Luonto on mitä kauneimmassa kukoistuksessaan. Pakkashuurteinen metsä kimaltelee nousevan syysauringon loisteessa.

Ilma on raikas ja mieli kevyt, tosin hieman jännittynyt. Mielessä askarruttavat ajatukset – millaissa on savupirtissä ja kuinkahan tästä haastattelusta oikein selvitää. Sillä onhan haastattelumme kohteena paikkakunnan kuulu, sanavalmiudestaan tunnettu – Stiina Korhonen – Rietin Stiina, joksi paikkakuntalaiset häntä kutsuvat.

Seisoskelemme pihamaalla ja katselemme edessämme olevaa savupirttiä, samoin paikalta, Saarismäestä, avautuvaa harvinaisen kaunista näköalaa. Pirtti on tyypillinen kuva menneisyydestä, esi-isiemme ajoilta, jotka eläessään ja uurastaessaan täällä asuivat savupirtissä.

Koirien rähistessä käymme tupaan. Toivotamme hyvää huomenta talon väelle ja istumme penkille. Katseemme kiertelee ympäri pirttiä. Pirtin uunissa on parhaillaan tuli. Savu pöllyää uunista kauniina kiemuroina, asettuen viimein paksuna massana lakea vasten, häipyäkseen sitten lakeistorvea pitkin kuulaaseen aamuun. Seinät ovat pikimustat, kiiltelevät. Uteliaisuutemme pakoittamana kokeilemme laipiohirrestä ”värin” pitävyyttä, ja ihme – sormi on puhdas!

Kertoilemme kylän kuulumisia Alkajaisiksi emäntä Stiina sanoo meille, että ”tämä savutupa on köyhän apteekki.” Tästä keskustelumme siirtyy menneeseen aikaan, vuosikymmenien taakse, aikoihin, jolloin savupirtin seinät ovat uutuuttaan hohtaneet. Pyysimme emäntää kertomaan pirtin historiaa, ja saimme kuulla, että pirtin on rakentanut Taavetti Roivainen noin toista sataa vuotta sitten. Uteliaisuudesta kysyimme tarkempaa pirtin ikää, mutta saimme vastaukseksi tämän: ”Kyllä kae tällä ikkee on, kun sekkii tekijä on kerinny tässä yheksän lasta kasvattoo ja nuorimpoosa myöten mualimalle laettoo!” – Roivaisen jälkeen on pirtissä asunut Tuomainen, noin kahdeksan vuotta. – Kysyimme emännältä onko hän kauankin asunut tällä paikalla, jolloin hän kertoi seuraavaa: ”Minä olen alunperin kotoisin Lapinlahden Karvasalmen Potkulasta, josta läksin viisitoistavuotiaana, koko perheen muuttaessa silloin nykyiselle Pohjolanmäelle. Sieltä vanhemmat olivat muuttaneet Kokkosenpäähän, nykyiselle Heikkisen paikalle,” ja kun kysyimme sitten, että tuliko emäntä Korhonen sitten vanhempinensa nykyiseen Saarismäen savupirttiin, hän vastasi älykkäästi ja nasevasti: ”ei tähän tullu muita kun minä ja se yks Korhonen, tarkoittaen miesvainajaansa. Tämä tulo tapahtui v. 1900.

”Olimme tässä 27 vuotta mökkiläisinä, kunnes v. 1927 ostimme paikan omaksi silloiselta omistajalta, Martti Niskaselta, joka asui Uudistalossa. Paikka lohkaistiin silloin Kanalahden tilasta, jonka omisti edellä mainittu Niskanen. – Niin, kyllä ne tämmöiset paekat on niitä nälän virstatoloppia, sillä kynsin ja hampain tässä suanna pysyä leipätyössä kiinni.!” Edelleen emäntä kertoi tapahtumia pirtin korjauksista, ynnä muusta.”Kyllähän tätä on pitänä aena vähän korjata. Viis varvia on kengittäessä pantu uusia hirsiä ja uusittu on uuniikii. 40 vuotta sitten Iivo Savolainen teki tämän uunin.”

”Monihan tätä savupirttiä on käännä ihhailemassa ja jopa ostattelemassakii kerran Helsinkiin, Kansallismuseoon. Kuvasivattii joka kantilta ja yks niistä matkaelijoesta kysy nuita haahloja ostookseen sinne museoon, mutta minä kysyin, että eikö teillä itellännö oo niitä huushollissannu” – kertoo emäntä. Onhan ne monet muuttii kiusanneet tätä köyhän apteekkia ostookseen, ja ja niinhän ne saevat pauloihinsa” sanoo emäntä Korhonen, ja yllätykseksemme saamme kuulla , että tämä paikkakunnan ainoa, Saarismäen savupirtti, on myyty Rautalammille kotiseutumuseoksi, uunineen ja päivineen!

– Vielä kysyimme emännältä, muistaako hän joitakin erikoisia tapahtumia elämänsä varrelta; hän sanoo että ”eiväthän ne ole minun päiväkirjassani, vaikka paljonhan sitä on sattunut, kun tuota ikääkin on jo 82 vuotta, ja ainoastaan 11 vuotta olen uloslämpiävässä asunnossa asunut.”

Käyntimme savupirtillä oli kuin juhlahetki. Kahvia juodessamme ja mandoliinin soittoa kuunnellessamme kiersivät ajatuksemme itsestään vuosisatoja taaksepäin; – todellisuuden ollessa sen, että nykyaika levittäytyy kohta tämänkin paikan päälle. Siitä olivat jo todistuksena talon uudemmmanaikaiset ulkorakennukset sekä pirtin yhteydessä oleva uloslämpiävä kamari ja yksinmpä kukkapenkki pirtin ikkunan alla. – Pian on käyntimme savupirtillä samoin kuin pirtin tarinakin siirtynyt muistojen joukkoon.

– Niin – kohta on savupirtinkin tarina lopussa. – Näkyväisenä muistona se tulee kertomaan uusille sukupolville esi-isiemme elämästä. Mutta museona se ei koskaan pysty tuomaan esille sitä tunnelmaa, jonka saimme kokea savupirtin lämpimässä, emännän tarinoita kuunnellessa.

Sisäkuva Saarismäen Korholan savupirtistä. Vasemmalla uuni: Yläosa on kivistä ja alaosa hirsinen. Orresta riippuvat haahlat.

Yläkuvassa: Korhosen savupirtti ulkoapäin. Ovesta suoraan on kamari (uloslämpiävä), jonka piippu näkyy katolla. Toinen piippu on puuhun kaiverrettu lakeistorvi.- Vasemmalla on aittarakennus.
Alakuvassa on vasemmalla karjarakennus, sitten kaivo ja sauna, jonka edessä kota. – Oikealla metsässä näkyy kalliossa hauska luola, näytti olevan talon pikkupojan mieluinen leikkipaikka.

Oheinen teksti on Siilinjärven kunnan kotiseutuarkistosta/Pöljän Nuorisoseuan arkisto. Museoamanuenssi Heidi Pelkonen toimitti ystävällisesti aineiston käyttöömme. Laitan loppuun valokuvan. Vanha pariskunta kuvassa on Taavetti ja Wilhelmiina Roivainen, tarinan savutuvan rakentajat. Takana pojat Kusti (oikealla) ja Taavetti.

Kotiseutuni luonto

Hilda Pietarinen opiskeli vuonna 1910 Pohjois-Savon kansanopistossa Pitkälahdessa. Hän kirjoitti aineen kotikylänsä luonnosta ja näkymistä. Kouluvihko on säilynyt Puustellin talon ehtymättömissä arkistoissa. Hildan kotitila oli Reponiemi Pöljänjärven rannalla. Näin Hilda kuvasi Pöljänjärven rantoja sata vuotta sitten:

Kylä, missä kotini sijaitsee on pieni. Mytta sitten, kun Kuopion-Iisalmen rata valmistui, on se laajentunut ja muutenkin tullut hyvin vilkkaaksi liikkeen ja pyrintöjen puolesta. Luonnon puolesta on kotikyläni mitä ihanin. Järvet kiertelevät erinomaisen mukavasti, että talot miltei kaikki ovat järvien rannoilla. Toisella puolella kylän on lehtimetsää ja toisella puolen komeata kuusikkoa ja petäijikköjä jommoisia enää harvoin tapaa Savon seutuvilla.

Kotikyläni luonnonkauneus on tullut siksi tunnetuksi, että kaupunkilaiset kilvan pyrkivät sinne kesäänsä viettämään. Paikka, missä minun kotini on, on yksi niistä kauniista järvien niemistä. mitä kotikylästäni löytyy useita. Kotini nimi on Reponiemi. Niemi on niin kapea talon kohdalta, ettei ole kuin pikkuinen matka järvien molemmin puolin.

Toisella puolen talon ihan järven rannalla on kaunis koivupuisto, joka onkin kotini kaunistus. Monta kertaa olen toiselta puolen järveä katsellut kotiani, miten kaunis se on, kun se näkyy koivujen lomitse. Ja sitä ihanuutta en voi koskaan unhoittaa, minkä olen tyyninä kesäiltoina nähnyt istuessani kotini pienessä puutarhassa, josta näkyy melkein koko kylä vastakkaisella rannalla.

Talot kuvastuvat niin erinomaisen kauniisti peilikirkkaaseen järven pintaan ilta-auringon laskiessa. Melkein joka ilta tuolta järveltä kuuluu kylän runsaan nuorison iloisia lauluja, jotka järveltä kuuluvat niin satumaisen kauniilta. Sen soisinkin, etten koskaan tarvitsisi jättää niin rakasta ja luonnon puolesta kaunista kotiani.

                    Erkki Virtasen piirrustus Reponiemeltä v. 1908.

Pohjois-Savon kansanopisto perustettiin Maaningalle v. 1895. Kansanopistoissa opiskeli nuorisoa, joka oli jo suorittanut kansakoulun, mutta oppikouluopintoihin ei ollut varaa tai halua. Kansanopistojen tarkoituksena oli yleisen kansansivystyksen kohottaminen. Opiston taustalla oli Kuopion isänmaallinen Seura ja Pohjois-Savon kansanopistoseura. Koulu aloitti toimintansa Halolassa, mutta se siirrettiin jo vuona 1900 Kuopion maalaiskunna Pitkälahteen.

Maaningan ja alueen talolliset ottivat kansanopiston omakseen. Tuli tavaksi, että pojat ja tyttäret kävivät ainakin vuoden opiskelemassa kansanopistossa. Esimerkiksi Aatu Väänänen kertoi, kuinka yhden vuoden opiskelu oli tavallista Hän olisi hakunnut opiskella pitempäänkin, mutta sitä pidettiin Lassilan talossa liiallisena herrasteluna!

Hilda Pietarisen ainekirjoituksessa näkyi varmasti koulun maahenki ja kotiseuturakkaus. Hilda eli koko elämänsä Pöljällä. Avioliitto Atte Rautiaisen kanssa vei hänet vain järven toiselle puolelle, Puustellin emännäksi. Yhteiselämä oli alkanut Aten kotipaikalla Riuttaniemessä.
Oheisessa kuvassa oletettavasti Hildakin taivuttelee nuorena neitona kansanopiston voimistelutunnilla 1910.

Lähteet: Hilda Pietarisen ainevihko Puustellin arkistosta. Kuvat Puustellin arkisto, Ritva Pietarinen, Aira Roivainen. Wirilander, Savon historia IV. Uudistuksiin heräävä Savo 1870-1918. Aatu Väänäsen haastattelu, Kotus, murrearkisto.

Desantteja Pöljällä?

Desantti on vihollisen selustaan valoilutarkoituksessa pudotettu laskuvarjosotilas. Suomessa talvi- ja jatkosodan aikana vangitut vakoilijat ja tihutyöntekijät olivat varsin kirjava joukko. Voidakseen menestyä edes jotenkin tehtävässään, desanttin tuli osata suomea. He olivat rajaseudun asukkaita, Neuvostoliittoon muuttaneita suomalaisia, vuoden 1918 punapakolaisten lapsia ja Yhdysvalloista Neuvostoliittoon muutaneita suomalaisia siirtolaisia. He liikkuivat siviiliasussa tai sotilaan univormussa. Desantit olivat aseistautuneita. Jatkosodan aikana vakoilutoiminta oli varsin laajaa, mutta ei ymmärettävästi täällä Savossa, syvällä sisämaassa.

Sodan aikana Suomessa tuomittiin kuolemaan 785 vakoilijaa. Desanteista varoitettiin ja ihmisiä kehoitettiin tarkkailemaan ympäristöään vakoilijoiden varalta. Oheisessa tästä muistutetaan Valistusfilmi 1940

Seuraavassa Pirkko Seppä(os. Mikkonen) muistelee tapausta jatkosodan ajalta Pöljällä.

Liikkuiko desantti Pöljällä?

Elettiin jatkosodan syksyä 1941. Syystyöt oli käynnissä maataloissa, mm- perunannosto. Koska nuoret ja terveet miehet tuollaoin olivat ”siellä jossakin”, niin naapureiden ja talkooporukoiden avulla kuitenkin saatiin työt tehtyä.

Kuvassa perunannostoväkeä Vilholan pellolla. Rietilän talo on samoilla aukeilla Pöljällä.

Muistan hyvin, miten mekin äitini ja me kolme kouluikäistä tyttöä olimme perunannostossa noin viikon ajan Pöljällä, jossa silloin setäni Heikki Mikkonen poikansa Matin perheen kanssa asui ja viljeli Rietilä-nimistä tilaa. Heikin nuorempi poika Yrjö asui myös kotonaan, mutta oli tuolloin rintamalla. Talosa työskenteli myös Aku Murtonen, joka oli vaputettu sotapalveluksesta huonon kuulonsa vuoksi. – Taloon kuuluvassa mökissä pihapeltojen takana metsän reunassa asui Inkeristä pakolaisena tullut perhe. Heidän sukunimensä oli Inki. Tämän perheen emäntä ja kaksi tytärtään, Liisa ja Anna, kävivät päivittäin auttamassa emäntää navettatöissä.

Eräänä iltana, kun illallinen oli syöty ja taloustyöt tehty, väki pikkuhiljaa alkoi mennä levolle. Silloinhan ei TV eikä radio häirinnyt elämän menoa ja sähkön puuttuminenkin rajoitti puuhailua iltaisin.

Talo oli hiljentynyt ja syyshämärä hiipinyt huoneisiin. Me nukuimme salissa, jossa oli kaksi sohvaa. Toinen niistä oli ovensuuseinällä ja siinä nukkui äitini vanhemman sisareni Sirkan kanssa ja me Aunen kanssa nukuimme salin perällä olevassa vuoteessa. Siinä unta odotellessamme juttelimme keskenämme, mutta hyvin hiljaa, koska toiset olivat jo nukahtaneet.

Sitten yhtäkkiä kuulimme, että joku tuli taloon. Verannalle meni kaksi ovea, joista toinen oli lukittu, mutta tupaan menevä ovi oli auki. Tulija avasi tuvan oven ja meni sisälle. Olimme hiiren hiljaa sängyssä kasvot oveen päin ja jännitimme, mitä tulisi tapahtumaan. Öinen kulkija käveli tuvan läpi ns. ”vaarin kammariin”, jossa Heikki-setä nukkui ja sieltä tampuuriin, josta oli ovi saliin. Tapahtui, mitä pelättiin. Salin oviaukkoon ilmestyi tuntematon, sotilaspukuinen mies reppu selässään. Seurasin häntä silmieni raosta peloissani- Hän katseli meitä salissa nukkuvia hyvän tovin ja sitten hän kääntyi ja poistui tuvasta samaa reittiä kuin oli tullutkin. Mitään pahaa ei tapahtunut, mutta sydän hakkasi haljetakseen. Oliko tuo mies ollut desantti, joista silloin niin paljon puhuttiin?

Kun aamulla menimme tupaan, oli Aini, talon emäntä hellan ääressä keittopuuhissa. Ensi töikseen hän sanoi meille:”Mitähän tuo Aku höpisee, kun se kysyi minulta tuossa ulos lähtiessään, että kumpiko pojista, Yrjö vai Matti, tuli viime yönä lomalle?” Hän oli nähnyt sotilaspukuisen miehen liikkuvan talossa. – Huomasimme heti, ettei Aini uskonut Akun puheita. Kun sitten kerroimme, että tuntematon sotilas oli käynyt salin ovella ja sitten poistunut talosta, ei sekään tieto saanut Ainia uskomaan asiaa.

Kuka tuntematon sotilas oli ja millä asialla hän liikkui, jäi silloin ratkaisematta. Oliko hän desantti, joka hoiti saamaansa tehtävää? (Pirkko Seppä, 24.1.2015, Hamina)

Pirkon kysymykseen ei saada enää vastausta. Kotirintamalla liikkui monenlaista huhua. Neuvostoliitto lähetti Suomeen ehkä pari tuhatta sotilastiedustelijaa. Talvisodan aikana Pöljän rautatiesiltaa vartioitiin ympäri vuorokauden. Vartiokirjassa 14.1.1940 on merkintä puhelinsanomasta, joka oli lähetetty Siilinjärveltä klo 17.55: ”Kaikkien siltojen vartiointia on tarkoin tehostettava, liikkuminen siltojen lähellä estettävä eikä ketään saa päästää sillalle ilman asianomaista lupaa, tuntemattomat pidätettävä ja ilmoitettava esikuntaan.”

Kesällä 1941 Kuopio-Iisalmi-alueella oli varmuudella liikkunut kaksi desanttia, yliluutnantti Nikolai Vasilinpoika Grigorjev ja aliluutnantti Reino William Wentelä. Jatkosodan alussa Siilinjärveä pommitettiin kerran. Kunnalliskodin pellolle ja Siilinlahteen putosi pommeja. Tämäkin aiheutti huhuja. Puhuttiin, että joku antaa merkkejä lentäjille. Desantteja liikkui Suomessa välirauhan aikanakin. Joskus he antautuivat vapaaehtoisesti, kuten Sääksmäen Kiikalassa.

Parilan emäntä lapsineen, joille desantti tarjoili suklaata. Sääksmäki, Kiikala 20.6.1941.

Lähteet: Haapanen, Viholliset keskellämme – Desantit Suomessa 1939-1944. Rissanen-Timonen, Hiekanpölläkkää. Välähdyksiä itsenäisen Siilinjärven 70-vuotiselta taipaleelta. Hajamietteitä PöljältäValokuvat Vilholan kotiarkisto. SA-kuvat.

Morsiuskurssit Pöljän maamiesseurantalolla 3

Hillervo Taskisen puhe naisen asemasta, työstä ja velvollisuuksista Pöljän ja lähialueen naisille jatkuu. Oheisessa kuvassa morsiuskurssille osallistuneet naiset opettajineen. Kuva on otettu Pöljän maamisseurantalon ulkorappusilla. Opettaja Hillervo Taskinen ei ole kuvassa.

Niinpä näistä hommista kasaantuu sitten niin täysi päivä ettei huokaisemaan jouda, kuten moni perheenäiti tietää. – Niin ei saisi olla! Työ on järjestettävä, että jää aikaa huokaista, hetki levätä ajatellen ja suunnitellen joko omia töitään tai yhteiskunnallisia ongelmia. Sen vuoksi on joudettava lukemaankin, että pysyy aikansa tasalla, ettei sanomalehtien tarvitse tulevina aikoina huutaa, että Suomen nainen on kansalaisvelvollisuuksistaan piittaamaton.

Myöskin tulevalla äidillä pitäisi olla aikaa lastensa kasvattamiseen, että heihin jo kotona juurtuisi kristillis-isänmaallinen ja vain raittiutta noudattava mieli, ettei heidän elämäntasapainonsa hotjahtelisi, niinkuin nykypolven, vaikka joutuisivatkin kokemaan tavallisuudesta poikkeavat ajat ja kohtalot. – Säästäväisyyskasvatusta ei myös sovi unohtaa.

Ja vielä hyvät naiset y.m.t! Älkää unhottako pyhäpäivän merkitystä arkipäivien kohokohtana. Niiden työntäyteys ansaitsee sen levon tuoman juhlavuuden. Myös yhdenkään perheenjäsenen nimi- tai syntymäpäivää ei saisi unohtaa, vain vaatimaton onnittelukin korvaa puuttuvan lahjan tai muun juhlavamman muistamisen.

Ja vielä yksi tärkeä asia. Miksi kodin pitää olla pahan tuulen kiertopaikka? Äidin vastuulla on kodin henki! Hänen on itsestään karsittava kaikki itsekkyys. Kaikki muille, itselle ei mitään! Samaan henkeen on luotsattava myös muut. Silloin pyhätuulet puhaltavat arkena eikä tarvitse silmät maahanluotuna seista sen tuomarin edessä, joka kaikki meissä näkee.

Lienenkö saanut nyt tehtäväni reposteltua niin, että olisi käynyt selville, jotta nyt ei ole kysymys mistään rusetista tai vetosolmusta, vaan purkamattomasta umpisolmusta, joka vapaasta tahdosta on tehty yhteisen hyvän nimessä. Ja siellä on oltava tyytyväisenä oli sitten omasta mielestä mitä oli. Joka leikkiin rupeaa, se leikin kestäköön!

Tähän loppui Hillervon puhe. Tämä ja neljä muuta hänen pitämäänsä puhetta on säilynyt Mikkelin maakunta-arkistossa. Hillervo on varmasti puhunut monissa muissakin yhteuksissä, sillä opettajat toimivat aktiivisesti koulupiirinsä ja kotikuntansa riennoissa. Hillervon muut säilyneet puheet on pidetty 11.6.1933 IKL:n vaalitilaisuudessa Pöljällä, 29.11.1933 Siilinjärven IKL:n kerhoillassa Pöljällä, Pöljän suojeluskunnan iltamissa 5.11. 1933 ja Alapitkän lottien iltamissa 21.5. 1934. Hän kirjoitti puheensa pieniin sinisiin vihkoihin.

Hillervo Taskinen oli oman aikansa ihminen. Idealistinen, syvästi aikansa kristillis-isänmaalliset arvot sisäistänyt kilvoittelija. ”Enempää ei meiltä vaadita kuin kaikkemme.” Hän eli kuten opetti. Oli perheenäiti, ansioäiti ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Kuulijoina oli lähiseudun nuoria naisia, jotka olivat eläneet sota-ajan kaikkine vastuksineen. He olivat ottaneet vastuun monista tehtävistä, joita miehet olivat ennen hoitaneet. Kurssilla oli lottia, jotka olivat toimineet rintamalla ja sotasairaaloissa. Nyt oli rauhan aika, elämä edessä. Kovin raskaan lastin velvollisuuksia ja vastuita Hillervo näille naisille puheessaan asetti.

Lue lisää Hillervosta:
Aatteen paloa Pöljällä
Hilperon tarina- kansanvalistajana Savon sydänmailla

Morsiuskurssit Pöljän maamiesseurantalolla 2

Pöljän maamiesseuran talolla pidettiin morsiuskurssit kevättalvella 1945. Sota oli päättynyt ja aloitettiin rauhan oloihin vakiintuminen. Nuoriso katsoi eteen päin, tanssikielto oli päättynyt ja miehet palasivat sodasta. Kurssi antoi käytännön kodinhoidon neuvoja ja muistutti kristillissiveellisistä arvoista.

Yllä olevassa kuvassa on komeat häät syksyltä 1945. Pöljän pysäkin asemanhoitajan, Ville Ruuskasen tytär Hanna meni naimisiin Ilmari Koposen kanssa (vas.) ja Vilho-poika oli löytänyt Hyrynsalmelta kumppanin, Saima Ruuskasen. Häät pidettiin samaisella maamiesseurantalolla kuin tämä morsiuskurssi 21.11. 1945.

Kurssista on säilynyt Hillervo Taskisen, Hökösen koulun opettajan, luento ”Kotityö-ansiotyö”. Hän on pitänyt sen 18.2.1945. Puheessa opettajatar linjaa naisen tehtäviä niin kodissa kuin kodinkin ulkopuolellakin sodan jälkeisinä muutoksen vuosina. Tällaisia ohjeita äideillemme ja isoäideillemme annettiin 70 vuotta sitten. Tämä on puheen toinen osa.

Onhan ja pitää olla kodin perustamisella uskonnollinen pohja: Ei ihmisen ole hyvä yksin olla. Mutta se perusta ei saisi unohtua hyvinä päivinä vain pahoina päivä apua tarvittaessa. Sehän olisi arkikieltä käyttäen kiristämistä, joka ei ole hyväksyttävää eikä kaunista. Tottakai perheen perustaminen ja siellä isänmaalle puolustajia ja työntekijäin kasvattamnen on hyve, ettei minkäänlaisen tiukan tullen tarvitsisi johtajien sanoa, ettei Suomessa ole tehtäviensä tasalla olevia poikia tai tyttöjä. Olipa toimittava sitten auroin, miekoin tai miettehin.

Luonnollisesti ei ole hyväksi, jos ansioäiti tai muuten yhteiskunnallisilla puuhlla kuormitettu äiti lyö laimin kodin hoidon, miehen ja lasten huoltamisen sillä osalla, mikä hänelle kuuluu.

Nyt hyvät morsiuskurssilaiset, monien muiden tärkeiden ongelmien lisäksi teidän on ratkaistava kumpaa linjaa käydä toteuttamaan vihkiydyttyänne. Koti-äitien esimerkit esille! Hehän olivat monitaitoisia. Tekivät kaikki kotona, mitä perhe päälleen puki tai mitä kotitaloudessa vain tarvittiin. Monet sukupolvet saivat myös vainon aikana pitää myöskin miesten töistä huolen. Saman sai tämäkin tuleva polvi kokea menneinä vuosina, eikä huonoin tuloksin. Mutta se ei saisi jäädä vain tuon ajan palkkatyöksi, vaan taidot tarvitaan aina pysyäkseen tasavertaisena edes mielipiteiden vaihdossa kotona ja kylässä.

Eikä se nykyajan tyttölapselle ole temppu oppia vaikka kuinka käteväksi tuhattaitoiseksi. On tilaisuus käydä joka alan typistetyt tai laajemmat kurssit ja koulut. Niillä saadut opit ja neuvot on hyvä viedä uuteen kotiinsa, jossa on sitten kaikki kuin ollakin pitää. Mutta teidän ei tarvitse mihinkään ammattiin valmistua. Teillä on kykyä ja taitoa antautua sekalinjalle. Mikä se sitten olisi?

Kuvassa naisia Puustellin heinäpellolla kesällä 1942. Naiset olivat joutuneet kantamaan kovan vastuun kotirintamasta. Hillervokin viittaa puheessaan siihen. Oli osoitettu, että osattiin kantaa vastuuta monista asioista miesten tavoin. Kuvassa kolmas oikealta, Kaisu Rautiainen oli kuuntelemassa Hillervon puhetta.

Kotitöiden rinnalla kuin muiden huomaamatta ansaita yksityiseen käyttöön tarvittavat n.s. taskurahat omilla sivuansioilla. – On varmasti ainakin aluksi nöyryyttävää pyytää sellaistakin aviomieheltään, joka kotiaskareita aliarvioi, mutta ei minään ansiotyönä. Kyllä hän sen kukkarossaan tuntisi, jos nykyisillä palkoilla vierailla teettäisi. Entä se kansantaloudellinen säästö, minkä taitava, huolellinen ja kekseliäs emäntä kokoo ruoka-, vaate- yms. varojen tarkoituksenmukaisella käytöllä ja hoidolla.

Vaikkapa näin emännän työt ja säästöt työssään voitaisiinkin aivan ansaittuina markkoina laskea, niin sittenkin työsi aliarvioivalta ja ehkä ei omiin tarpeisiinsa tarkaltakin mieheltä vaimon ja lasten tarvitsemat erät saattavat kasvaa kohtalokkaan erimielisyyden iduksi, joka raskaana taakkana painaa koko perheen elämää tai pakottaa sen jäsenet kotivarkauteen, raha- tai muiden varojen salakäyttöön, mikä on rumimpia ja turmiollisimpia tekoja moraalisesti ja taloudellisesti. Eikä se kotisiltakaan salassa pysy. Syrjäisilläkin on oikeus hymyillä moiselle kotitavalle.

Mikä siis sivutyöksi, jos ei ihan ansiotyö? Yksi ompelee kodin ulkopuolelle – Toinen kutoo kankaita. Kolmas innostuneena kasvisten hoitoon voi sieltä ansaita monella tavalla hiukan palstaansa laajentamalla yli oman tarpeen. Tupakka viime vuosina on ollut hyvin tuottava artikkeli – eräskin pienviljelijä kehaisi emäntänsä tupakkahankkkeita, että on mulla taitava ja rikas eukko. Se on jo toista kuulla kuin marina, että eikö ne enää muuta osaa kuin tärvätä. Viisain kaikista lie, joka navettaansa on saanuthoidettua semmoisia lajeja ja yksilöitä, jotka samalla hoidolla antavat entistä enemmän, kun vain tuloista hoitaja osuutensa saa.

Kuvassa häät Kolmisopen Kulhuassa. Vihtori Roivainen ja Irma Pantzar vihittiin 6.7.1946. Irmakin oli morsiuskursseilla!

Puhe jatkuu.

Morsiuskurssit Pöljän maamiesseurantalolla 1

Helmikuussa 1945 Pöljän maamiesseurantalolla järjestettiin ainutlaatinen tilaisuus. Pöljän kylän ja lähialueen nuorille naisille tarjottiin kahden viikon opintokurssia, jossa heille opetettiin ajan käsityksen mukaan hyödyllisiä taitoja. Kurssilta on säilynyt kaksi valokuvaa ja joitakin muisteluita. Irma Roivainen oli joukon nuorimpia, 18-vuotias osallistuessaan kurssille. Hänen muitamansa mukaan opiskeltiin lastenhoitoa, ruuanlaittoa ja ommeltiin vaatteita.

Kurssista on säilynyt Hillervo Taskisen, Hökösen koulun opettajan, luento ”Kotityö-ansiotyö”. Hän on pitänyt sen 18.2.1945. Puheessa opettajatar linjaa naisen tehtäviä niin kodissa kuin kodinkin ulkopuolellakin sodan jälkeisinä muutoksen vuosina. Tällaisia ohjeita äideillemme ja isoäideillemme annettiin 70 vuotta sitten.

Arvoisat kurssilaiset ynnä muut asianharrastajat!

Viikko on täällä jo vierähtänyt teillä vanhemman kaartin kokeneilla kuin myös tulevilla, vasta opastettavilla perheenemännillä. Olette kuulleet esitelmiä, selostuksia, joiden johdosta on ollut tarvis keskustella, vaihtaa mielipiteitä keskenänne, saada uutta ajateltavaa. Olette myös touhunneet käytännöllisissä töissä paljon uutta oppien.

Nyt olisi tehtävämme repostella äkki-näkemällä kahta aivan vastakkaista asiaa nim. Kotityö- ansiotyö tai näinkö nykyisille täällä oleville sekä tuleville morsiamille hahmoitella kodin äiti – ansioäiti. Kumman linjan itselleen paremmaksi ja sopivammaksi katsovat?

Teitä taitaa täällä olla vähän muitakin kuin ”pääpöljäläisiä” nim. pitäjämme muiltakin kulmilta ja ehkäpä kirkoltakin. Jos ei kaupunkilaisia liene, niin useampi ainakin tuntee oloja sen verran sieltäkin, että asiamme selventämiseksi voimme kajota heihinkin.

Pitäydymme ensin pieniin maalaiskoteihin, joko pienviljelyksellä tai ansiotyöllä elävään. Ei kauan tarvitse sivusta seurata havaitakseen, että edellisen kodin äidillä omassa taloudessaan on työntäydemmät päivät kuin jälkimmäisellä. Onhan hänellä tavallisesti useammasta kotieläimestä huoli kuin ehkä työläiskodin yhdestä lehmästä. Kesällä on vielä jouduttava yhtenä pystyvimpänä ulkotöihin, jolloin oma kahvitauko-, marja- ja sienitouhu usein on ruokalepo-, yö- ja pyhätyönä. Ei siis sovi ihmetellä, jos hän on ennenaikojaan vanhentunut ja ehkä mieleltään vanhanaikainen ja ahdasmielinen. Mutta kaikki sujuu varmasti hyvin,kun vain on terveyttä, järjestelmällisyyttä, työhaluja, ripeyttä, mutta ennen kaikkea hänen töitään ymmärtäviä perheenjäseniä, niin on myös varmaan työniloa, joka antaa uusia voimia uusiin ponnistuksiin. Hyvinvoinnin koko kodissa huomaa jo pikakäynnilläkin.

Mutta jos äskenmainittuja avuja jokukaan puuttuu, niin haittaa joka kohdassa.Töitä kasaantuu, jääpä aivan tekemättäkin. Itse saa olla itseensä tyytymätön. Saa sen kuulla kanssa-asujiltaan. Vieraan silmäkin sen jo kielii.

Samoin on asianlaita työläiskodissakin. Mutta tekevä perheen äiti ei käytä yhtään kodin askareista liikenevää tuokiota laiskottelemiseen tai naapurin penkkien painamiseen, vaan keksii jotain ansiotyöä omien täytöksi, josta on sekä huvia että hyötyä. Ja niin hänkin kantaa kortensa yhteiseen kekoon, jos kotiaskareet aliarvioitaisiinkin.

Suuremman maalaiskodin emännän aika menee ihan kunnon apulaisenkin kera ”kypsän tuntemisessa” y.m. pihapuuhissa. Melkeinpä vain muiden töitä johtaessa. Nim. tekijöille töitä suunnitellessa, johtataessa – en sano käskiessä, sillä niin pian kuin tekijä saa vain sotilaallisen käskynsä, on työnteosta maku pois, se on vain pakkotyö palkan edestä, eikä työ itse työn vuoksi siitä nauttiakseen.

Jonkun verran emännällä aikaa menee myös tehdyn tarkkailussa. Viisas tekee sen kuin huomaamatta, antaa huomautukset heti tai myöhemmin neuvotellen eikä heti moittien. Mutta moite on paikallaan, jos on tahallinen huolimattomuus ja neuvoista piittaamattomuus.

Näin siis emännän omista otteista riippuu ”lutviutuvatko” päivän työt, vai onko mieliala koko väellä kireä ja äreä kuin toistensa uhalla tekoa. – Jos kaikki on sujunut kuin rasvattu, niin jopa on emännällä nautinto jättää työntouhu tekijöille ja uhrata omaa aikaansa kodin ulkopuolisille velvollisuuksille, joita saattaa jo olla enemmän kuin monella pienkotien äideillä, joiden ajanviete supistuu usein vain kotoisiin sivuharrastuksiin: lukemiseen joskus, jonkun mieluisan käsityön valmistamiseen tai muuhun sellaiseen.

Mutta kun tarkkaamme kirkonkylien ja kaupunkien äitien touhuja, niin ellei pienet lapset ole esteenä, helmasta vetämässä, rihmasta jalkaan kietomassa, niin välttämättömillä kotiaskareilla kaikki aika menee näppiä nuollen kodin ulkopuolisissa harrastuksissa tai ansiotyössä. Siellä jo elämä on vaativampaa, joten koko perheen hyvinvoinniksi ei riitä vain isän tulot, vaan äidinkin on rahaista rahaa ansaittava.

Näin pääsemmekin tarkastelemaan tehtävämme toista puolta ansiotyötä – ansioäitiä. Maallahan vain kaupat ja meikäläisten ammatti saattaa olla kompastuskivenä kodin työn hajanaisuuteen ansion tähden, mutta taajaväkisissä yhdyskunnissa lukemattomat ammatit ovat olleet, ovat ja tulevat olemaan myös perheellisten naisten hoidossa. Ja liehän aivan luonnollista, että johonkin alaan valmistuneella on vielä naimisiin mentyäänkin oikeus kuten mies työtään jatkaa ja järjestää kotityönsä niinkuin itse haluaa. Jos jaksaa tehdä ne itse tai teettää muilla.

Johan sanassakin sanotaan, että kutsumuksensa suorittaminen on Jumalan palvelusta.Miksi niin uskonnollista -, isänmaallista -, yhteiskunnallista – ja väestöpoliittista velvollisuuttaan suorittavalta kiellettäisiin oikeus kunnon ja hyvään kodin piiriin kuuluva kutsumus – ansiotyö.

Puhe jatkuu