Sisko Suomalainen (s.1925) vastasi vuonna 1988 Museoviraston kyselyyn aiheesta Naisten toimet ja työskentely sotavuosina 1939-1944. Julkaisen Siskon tekstin tässä blogissa. Olen saanut tekstin Päivi Miettiseltä, jonka täti ja kummi Sisko oli. Sisko syntyi Siilinjärven Pöljällä Salomo ja Hilja Suomalaisen perheeseen seitsemäntenä lapsena. Perhe viljeli Savonniemen tilaa Pöljänjärven rannalla.
Polttopuut tehtiin ainakin 1941 ja 1942 naisten ja nuorison voimin. Minä kävin vielä koulupaikkakunnaltakin mottimetsässä. Se oli velvollisuus. Kun kotitilalle tuli valtiolta määräys ajaa valtion metsistä puuta yhteiskunnan tarpeisiin junakuljetukseen, oli talossa silloin jo työmies ja toipumislmalla oleva veli, jotka sen puusouvin hoitivat omilla hevosilla.
Luovutusvelvollisuus koski muistaakseni kaikkia viljelyksessä olleita viljalaatuja: ruista, ohraa, kauraa, vehnää, lisäksi perunaa, heinää, lihaa ja karjataloustuotteita. Luovutusnormit ilmoitettiin joka vuosi erikseen. 6.9.1942 isän kirjeen mukaan ei valtio ollut vielä ilmoittanut sen vuoden luovutusnormeja. Valtiolle luovutettavien elintarvikkeiden lisäksi sai myydä niitä esim. kaauppaliikkeille, ravintoloille ym. 1942 myytiin kotoani perunaa Varkauden Keskushotellille. Myydyn tavaran määrästä ja hinnasta oli tietenkin pidettävä tarkka kirjanpito. Isältä se kävi ammattinsa johdosta tottuneesti.
Eri vuosina sato ja karjantuotto oli erisuuruinen sääoloista ym:sta johtuen. Kesällä 1942 äiti kirjoittaa: Peltokasvit eivät ole kehuttavia. Kun syksyllä jäi kyntämättä niin kevärkyntö ei ole niin hyvä ja niinpä ei tullut niin hyvä muokkaus kuin olisi sietänyt. Ei ole myöskään apulantoja. Pakkanen on hävittänyt heinikoitakin. Jos sotaa vielä monta vuotta kestää, herkiää pellot kasvamasta. Viha viepi viljan maasta. On tässä pojille töitä, jos vielä sodasta palaavat.
1944 syyskuussa kirjoittaa isä: Puitiin ohria kahtena päivänä ja perunat nostettiin lauantaina ja maanantaina. Kun keväällä ei saatu perunamaata muokatuksi märkyyden takia, jäi perunasato niin pieneksi, että itse jäädään määräannoksille, jos sotaväelle määrätyt 5250 kg ja siemenet otetaan pois päältä. Kauratkin menevät luovutukseen ja karja jää paljaille heinille. Kun hyvätkään lehmät eivät niillä heinillä lypsä kuin nimeksi, menee heinäsato vain lannan hinnasta. Tällaiset ovat näkymät talousrintamalla. Luovutettava määrä saatanee kokoon, vaikka sato pakostakin on entistä heikompi. Isän ja äidin kunnia-asia oli saada luovutukset täytetyksi, vieläpä ylittäenkin jos mahdollista. Maatalousministeriö myönsikin isälle kunniakirjan elintarvikkeiden runsaasta tuottamisesta Suomen kansan hyväksi.
Kotonani oli myös suuri kasvitarhaviljelys: kaikenlaisia juureksia ja kaaleja, herneitä iso pelto, kurkkuja, tomaatteja, salaatteja, raparperia myytäväksi asti ja tietenkin marjapensaita. Äiti kasvatti kevättalvella monet taimet ensin tuvan ikkunalla, siirsi ne sitten ulos hevosen lannalla lämmiettyyn lavaan, johon kylvi myös kaalin ja lantun siemenet. Kun kasvimaa oli tarpeeksi lämmin, istutettiin taimet sinne. Myös monet naapurit saivat taimensa äidin lavasta. Kasvitarhan hoitoon voitiin käyttän vain peltotöiden lomiin jäävä aika ja iltamyöhät. Kasvitarhan tuotteilla oli tietenkin huomattava merkitys paitsi oman perheen myös sukulaisten ja tuttavien ruokahuollossa.
Se työn paljous kotona otti kyllä joskus ruumiin ja mielen voimille. Tämä käy ilmi mm. kesällä 1942 kirjoittamastani kirjeestä sisarelleni lottatyöhön Äänislinnaan: Väsyttää päivät niin turkasesti, kun iltaisin joutuu sänkyyn vasta klo 24:n maissa. Tänä päivänä olen huilaillut ihan omin luvin. Lypsylle kyllä nousin, mutta aamutöiden tehtyä painuin maata ja nukuin 3,5 tuntia. Siihen se minun ”kesälomani” sitten supistui. Saman kirjeen jälkikirjoitus: Minkätähden ne ihmiset sinne pakkautuvat, kun kerran siellä ei ole töitä? Täällä tullaan mielisairaiksi, kun katselee ja muistelee kaikkia niitä tekemättömiä töitä, joita ei kerkiä tehdä.
Minä en ollut minkäänlaisissa järjestöissä mukana sota-aikana. Koulunkäynti ja kesätyöt täyttivät elämän. Tosin haaveilin päästä lottatyöhön, mutta ennenkaikkea isä ja vanhin veli eivät toivetta ottaneet kuuleviin korviinsakaan. Niinpä kun kesäloman jälkeen luokkatoverit kuiskuttelivat keskenään jännittävistä kokemuksista lottakomennuksillaan, heilasteluista sotilaiden, jotkut jopa saksalaisten kanssa, tunsin itseni jälkeenjääneeksi maalaistöllykäksi.
Äitini toimi aktiivisesti Pöljän Marttayhdistyksessä, jonka kautta levitettiin tietoa miten kotitaloudessa selvittiin niukoilla mahdollisuuksilla. Se toimi myös puhtaasti humanitaarisissa tehtävissä, esimerkiksi se toimeenpani kylällä juhlat ja keräyksen kansanavun hyväksi. Kansanavun juhlassa äidin pitämä puhe on säilynyt. Seuraavassa otteita puheesta.
Erikoisesti tällaisina aikoina, joita nyt elämme, herää ihmisissä voimakkaimmaksi se tunne, mikä häntä hallitsee, joko hyvä tai paha. Päällimmäisenä näyttää olevan paha. Se kun paremmin antaa itsensä ilmi. Hyvä, mitä ihmiset tekevät, esiintyy hiljaisena ja vaatimattomana, tekoaan huutelematta. Sentähden näyttää siltä, ettei hyvää paljon olekaan. Meillä kaikilla ihmisillä on erikoisena helmasyntinä itsekkyys. Kyllä me näemme ja vielä enemmän kuulemme, miten paljon on aineellista hätää ja murhetta, mutta meidän on niin vaikeaa asettua mielikuvituksessamme hädänalaisen asemaan, niin että sen ymmärtäisimme. On niin vaikea luopua omasta mukavuudesta toisen hyväksi. Eiköhän tämä yhteinen hätä elämästämme ja toimeentulostamme liikuta jokaisen mieltä. Ehkä se hyvä, joka meissä jokaisessa piilee, puhkeaa tällaisina aikoina päällimmäiseksi. Onhan meillä jokaisella nyt enemmän kuin normaaliaikoina monenlaisia ylimääräisiä pakollisia veroja, maksuja ja luovutuksia ja niisäkin on jokaisella tietämistä, miten selviää. Sitten on vielä näitä vapaaehtoisia avustushommia, on rahana ja paketteina lähetettävä joka puolelle. Joskus tuntuu, että mistä kaikki riittää. Eikö olekin ihmeellistä, että on riittänyt tähän asti! Sotaväkemme voi hyvin rintamalla. Heille on riittänyt toimeentulo. Täällä kotirintamalla ei ole ollut niin suurta hätää leivästä kuin vuonna 1918. (Huom. äiti eli edellä mainitun ajan Pielisjärvellä pettuleivän maassa…) Hyvä työ ei jää Luojalta siunaamatta. Kaikki maallinen tavarahan on meillä lahjaa ja lainaa, joskin työn kautta, uskollisen ja ahkeran työn. Kun saamme taas rauhan ja kaikki teemme parhaamme mukaan työtä siinä kutsumuksessa, mikä itsekullakin on, epäitsekkäästi auttaen lähimmäistämme, niin nämä vaikeat ajat tasaantuvat huomaamattamme. Luojan aitassa riittää ruista ja rahaa, kun vain häneltä sitä pyydämme.
Kirjeistä käy ilmi, että yksityishenkilönä äiti harjoitti avustustoimintaa. Perheen vanhoista, pieniksi käyneistä vaatteista äiti ompeli kylän köyhlle lapsille päällepantavaa. Joulun alla kierrettiin hevosella viemässä jauhoja, ryynejä, sianlihaa ja jotain leivottuakin köyhimpiin mökkeihin. Vielä tänä vuonna (1988) muisteli silloinen mökin tyttönen saaneensa joulupiparkakut perheeseensä, se toi juhlan. Omassa perheessäkin oli rahasta tiukkaa, me lapset käytimme isommilta pieniksi jääneitä vaatteita eikä äitikään juuri uutta vaatetta saanut, mutta oli vieläkin suuremmassa ahdingossa eläviä äidin mielestä.
Pöljän kylähistorian avoin blogi 