Hollandereista Kaappisiin

Puustellin talo Pöljällä. Kuva Upe Nykänen.

Kirjoittanut Mirjami Kauppinen 2022

Oli täydellinen kesäkuun päivä 2013. Mökkioloissa parhaimpiimme pynttäytyneinä kävin mieheni kanssa aikamatkalla valokuvien ja tarinoiden kautta Siilinjärven Pöljällä, kun osallistuimme kylän kulttuuripolun avajaisiin. Viehättävän tuulahduksen menneisiin antoi tutustuminen punavalkoisen, jykevähirsisen Puustellin historiaan. Siitä kertovassa kulttuuripolun kylätaulussa oli muuan nimi, kersantti Johan Hollender – mutta eihän se saanut hälytyskelloja soimaan. Ei vielä!

Hiljalleen seitsemän sukupolven päässä miehestäni ollut nimi Hollender kuitenkin avautui. Tiedossamme oli, että mieheni isän puoleinen mummo oli syntynyt Hollenderina. Nimi vaihtui Murtomäeksi vuoden 1906 sukunimien suomalaistamiskampanjassa, kun kirkkoherra oli houkutellut nilsiäläistä perheenisää nimen vaihtamiseksi.

Johan Hollender ruotusotilaana Pöljän Puustellissa

1700-luvulla pöljäläiset elelivät Ruotsin valtakunnan rajaseudulla. Ruotsin sotilaskuningas Kaarle XII lähti kukistamaan Pietari Suuren Venäjää. Ja huonosti kävi. Pultavan taistelussa romahti lyhytaikainen suurvalta Ruotsi. Suomessa alkoi isoksivihaksi kutsuttu aika 1713 – 1721. Maata hallittiin niinä aikoina Ruotsin lakien asemesta venäläiseen tapaan, joten mielivalta jäi kansan muistiin hyvinkin kauaksi aikaa. Siis aikamoista villiä itää täällä kasakoineen kaikkineen. Eivätkä maalaiset päässeet mailtaan edes pakoon. Enpä usko, että tuo aika jää pahasti jälkeen villistä lännestä, josta tytöntilliäisenä oli tapanani taskulampun valossa lukea tarinoita.

Pöljän Puustelli on alkuaan yksi Kuopion komppanian yhdeksästä virkatalosta eli puustellista. Talo oli nimeltään Pöljä Boställe, kun noin 27-vuotias, olletikin nykykielellä hyvin treenattu ja timmissä kunnossa oleva lippumies (förare) ja myöhemmin kersantiksi (sergeant) ylennetty Johan Hollender tuli Pöljälle. Lippumies asutti tontilla tönöttänyttä alkuperäistä taloa isovihan päättymisen jälkeen 17 vuotta eli vuosina 1727 – 1744.

Johan Hollender oli poissa virkatalostaan kaksi ja puoli vuotta. Ruotsin hattupuolue kun halusi revanssia Venäjästä ja hävisi sodan. Rajaksi tuli Kymijoki. Tätä aikaa 1742 – 1743 kutsutaan pikkuvihaksi. Johan Hollender jäi Lappeenrannassa venäläisten vangiksi elokuussa 1741, mutta pääsi vankeudesta huhtikuussa 1743. Uudelleen Johan asui Puustellissa vuosina 1747 – 1748 siihen saakka, kun hän erosi sotilaspalveluksesta aloittaakseen tilanomistajana.

Silloisessa Ruotsin valtakunnassa maksettiin osa virkamiesten ja upseerien rahapalkasta antamalla heille asuttavaksi virkatalo. Mutta sitten kaikki muuttui. Venäjän käynnistämä Suomen sota 1808 – 1809 lopetti Ruotsin vallan ja ruotujärjestelmän, joten sotilaiden virkatalot jäivät Keisarillisen Suomen Senaatin hallintaan.

Pöljän kylä valittiin Pohjois-Savossa vuoden kyläksi 2015. Tällaisia kylätauluja on useita lähes 10 vuotta sitten avatulla kulttuuripolulla.

Maalaiskylän elämää

Mitähän lienee Johan-soturi miettinyt ajastaan Pöljällä? Ainakin hän on todennut ihmiset puheliaiksi ja lupsakoiksi. Hän näki kyläläisten olevan kovia kalastamaan järvillään ja lammillaan, kun melkein joka talossa oli sopivia kalastusvälineitä, oli nuottaa, rysiä ja katiskoja. Ihmiset olivat ilmeisesti myös ahkeria maanviljelijöitä. He kasvattivat lehmiä, hevosia, sikoja ja lampaita, vaikka savolaisia onkin iät ja ajat pilkattu saamattomiksi ja laiskoiksi. Osan maidosta viljelijäperheet varmaan erottivat kermaksi ja kirnusivat voiksi, joka suolattuna ja puupyttyihin tiiviisti pakattuna säilyi viileässä kellarissa syömäkelpoisena hyvinkin pitkään.

Pöljälläkin harjoitettiin pääasiassa vuoroviljelyä. ”Ihmettelin tätä vuoroviljelyä, kun pelto lepäsi joka toinen vuosi. En uskonut alkuunkaan sellaisen menestymiseen, ihan siksi kun itse olin sotilas – tosin vain upseeriston alemmistoa, mutta silti. Niityillä viljeltiin erityisesti ohraa. Kaura, vehnä ja ruis olivat vähemmistönä. Herne ja nauris toivat piristystä ruokalautaselle. Kuitukasveista viljeltiin hamppua ja pellavaa. Näistä naiset päivänäöllä ompelivat nuttuja, hameita ja pöksyjä. Humalaakin pöljäläiset näyttivät ´viljelevän´ ainakin omiksi tarpeikseen”, Johan saattoi todeta lakonisesti.

Otaksun, että Ruotsin itäisissä osissa osattiin ottaa ilo irti arjesta suosimalla iloista seuralaisuutta toisin kuin lännempänä maata: vierasvaraksi kun oli tarjolla alkoholipitoista olutta. Kallista kahviakaan raaskittiin tuskin ryystää tasseilta toisin kuin nykyään mukeista keittiössämme hörppäilemme, elämän lisävuosien toivossa. Ei ainakaan Ruotsin valtakunnassa 1700-luvulla tuhoon tuomitun kahvinkieltolain aikana, kun sen avulla yritettiin hillitä väen hinkua massia vaatineeseen ulkomaitten ylellisyystuotteeseen. Tavallisen kansan eli rahvaan ja muittenkin oli vaan silloin pakko opetella uusia tapoja, keittää korviketta varsinkin rukiinjyvistä.

Niin suursavolaiset kuin vaatimatonta elämää viettäneet vähäsavolaiset pohjoisempana lienevät olleet myös pehmeän leivän purijoita. Naurunpurskahduksia on varmaan silloinkin aiheuttanut torstaisin syöty hernekeitto äänekkään haisevine tervehdyksineen. Riesasta huolimatta hernekeiton syönti on ollut maassamme sitkeästi tapana jo vuosisatojen ajan ja nykyään muuntuneena vegaaneita varten jopa kasvishernekeitoksi.

Uskalsikohan Johan raottaa, ja millä tavoin, tulevaisuutensa verhoa niin aikakautensa kapiaisena kuin kansalaisena ja pallotella mielessään, miten aikoo elättää ison lapsilaumansa. Jospa hän olisi scifimäisesti teleportannut itsensä sekä perässään ratsastaneen, hiihtäneen, juosseen, kävelleen tai ilmastohäpeästä kärsivän sähköautoilevan jälkeläisparvensa kauaksi tulevaisuuteen, olisi nähnyt täällä elettävän ilman keisaria ja kuningasta.

Tai olisiko Johan tyytynyt vain kokeilemaan, miten hän käyttäytyy vuoden ensimmäisenä päivänä, onko lauhkea kuin lammas vai öykkäröikö huushollissa vierailevan ärripurrin vuoksi.

Tuskin nimismiehen – Johanin Paldanius-sukuisen apen – on kuitenkaan tarvinnut valistuksen vuosisadalla ohjeistaa uudenvuodenjuhlijoita: ”Tällä kertoo uuvevvuoje juhlinnassa jätetää ne viinaputelit piiloo iha tykkänää ja vuan kahvikupposen iärellä muistellaa männyttä vuotta”, kuten savolainen poliisi vielä muistutti valistuksen hengessä liki 300 vuotta myöhemmin. Samanaikaisesti moni Puustellin naapureiden naimaikäisistä lettipäisistä neidoista on saattanut piehtaroida peruskysymyksensä äärellä ja painellut menemään uudenvuoden aattoyönä sikapahnan ovelle kysäisemään sialta: ”Piäsenkö minnäe tänä vuonna naemissii?” Ja jos sika on röhkäissyt, niin naimakauppahan siellä edessä odotti kullekin vuorollaan. Luultavasti. Ennemmin tai myöhemmin. Vaikka toisiakin ennustamisen tapoja Pöljälläkin toki jo tunnettiin, kuten uutta tinanvalamista.

Minusta taas olisi mielenkiintoista kuulla kersantin äkseerausta ruotusotilailleen, jos olisi mahdollista ´körryyttää´ aikarattailla menneisiin. Arvelen ainakin ylimpien upseereiden puhuneen keskuudessaan ruotsia. Toisaalta ärräpäät kai ovat kuulostaneet aika samantyylisiltä niin suomeksi kuin suomenruotsiksi.

Johan Hollender, sotavangiksi ja kersantiksi

Palataan yli 40-vuotiaan Johan Hollenderin pikkuvihan vuosiin, aikakauteen joka oli tutkimustiedon valossa miehitetyn suomalaisalueen väestölle rauhallisempaa isovihaan verrattuna, mutta ei varmasti vangittuna olleelle lippumiehelle. Sikäli mikäli on uskominen kansanperinteessäkin kuvattuja raakoja vankien kidutustapoja. Totta tai ei. Nykyisin disinformaatioon voi perehtyä katsomalla aidoilta vaikuttavia tekoälyllä tuotettuja syväväärennös- eli deepfake-videoita.

Pikkuvihan verisin taistelu käytiin 1741 sijaiskärsijäksi joutuneessa pienessä mutta ratkaisevassa kaupungissa, Lappeenrannassa. Se joutui venäläisten ja ruotsalaisten taistelutantereeksi, koska Ruotsin ärhäkkä hattuhallitus oli julistanut sodan Venäjälle. Sodan Lappeenrannan taistelussa 23. elokuuta 1741 venäläiset joukot valtasivat kaupungin ja ottivat muun muassa lippumies Johan Hollenderin vangiksi. Hänet oli poistettu kaatuneeksi arveltuna kirjoista, mutta hän palasi vankeudesta 8.4.1743.

Taistelussa torvet soivat, liput liehuvat ja venäläinen eversti päällepäsmärinä mylvii, kanske på svenska: ”Luovuttakaa aseet ja tykit! Taistelu on turhaa!” Ruotsalainen kollega päättäväisenä vastaa huutaen: ”Me emme antaudu, Kuninkaan nimessä te ette pääse näille valleille!” Tällaista sanailua voisimme seurata nyt lähes reaaliaikaisesti somesukupolven videoista.Kuitenkin pikkuvihan aikaisen sodan loppu mahtipontisesta uhosta huolimatta oli tunnetusti Ruotsin kannalta surkea. Kun käsky kävi, pakko oli Johaninkin lähteä sotaan.

Oliko sodan alun perimmäinen syy kahden puolueen, hattujen ja myssyjen, sisäpoliittinen valtataistelukin täysin turhaa? Sitä Johan ehkä epätoivoissaan mietti marssiessaan kurmuutettavaksi Venäjälle vankeuteen reilun tuhannen muun vangitun sotilaan lailla. Oli suruissaan nähdessään paljon kaatuneita ja haavoittuneita tuossa huonosti valmistellussa sodassa, ylivoimaisen vihollisen edessä. Tai vangittu ei tilanteessaan miettinyt yhtään mitään, ei ollut ymmärtänyt kunnolla edes sotaan lähdön syytä ja yritti vain selviytyä hengissä, päivä kerrallaan.

Vankeudesta päästyään Johan osti 1743 tilan Kuopion pitäjän Kareslahdesta, mutta astui jälleen kersanttina palvelukseen 1744 eroten neljä vuotta myöhemmin.

Mitä sitten? Sota- ja vankeusaika, sairastelu ja ylipäänsä ikääntyminen kenties alkoivat kupata jo Johanin sielua, joten seuraavaa hyvitystaistelua Ruotsin vuoksi hän ei enää nähnyt, sillä vuonna 1700 Käkisalmen läänissä syntynyt Johan oli 80-vuotias kuollessaan Kuopion maaseurakuntaan kuuluneessa Kasurilassa. Hänen sukunsa talonpoikaistui. Osasta tuli vuokraviljelijöitä eli lampuoteja, torppareita, piikoja, renkejä, loisia, mäkitupalaisia ynnä muita.

Seuraava kärhämä koittikin vuosina 1788 – 1790, kun Ruotsi ja Kustaa III yritti Venäjää vastaan toisen kerran hankkia aluemenetyksiään takaisin epäonnistuen tässä kuitenkin. Ja uusien vallanhaluisten myötä tulee uusia sotia ja kriisejä. Uutta tuhovoimaa kehitetään, tulee kaatuneita, haavoittuneita, vangittuja ja mielensä etulinjoissa tärvelleitä, uusia uhreja. Kylvetään urakalla kauhua, kuolemaa ja kärsimystä myös siviilien keskuuteen. Solmitaan rauha ja eletään lyhyitä tai pidempiä rauhanjaksoja. Floora ja fauna muuttuvat. Sodista kerrotaan omat tarinansa, mutta niistä syntyy taas uutta, toivon mukaan normaalia historiankirjoitusta. Molemmin puolin.

Johan Hollender, kirkkoherran poika

Miksi Johan sattuikin ratsastamaan Savon sydänmaille, Pöljän Puustelliin? Mistä kaikki alkoikaan?:

Hollender-suku Ruotsissa sai ehkä alkunsa siten, kun hollantilainen kippari (skeppare) Willum Facht – tuli maahan, perheellistyi ja kuoli 1628 Turussa. Mutta mutta: miksikö hän tänne tuli? Ruotsi oli voimakas valtio, 30-vuotinen sota oli paraikaa meneillään Keski-Euroopassa, ja Hollannin taistelut merten herruudesta käytiin vasta myöhemmin. Voisiko syynä olla hollantilaisten muistissa kulkeutuneen 1500-luvulla tapahtuneen tuhoisan tulvan uhka uudelleen. Tai vaan rantautuminen hansakaupan jälkimainingeissa. Kuka tietää. Karski merenkävijä oli kai tottunut ikävään ilmastoon eikä siksi ollut pelännyt täällä edes pitkää talvea, lunta, jäätä, pimeyttä eikä taivaalta sataneita tiskirättien kokoisiakaan räntähiutaleita, sillä tätä kaikkeahan Ruotsin valtakunnassa kyllä riitti.

Johan Hollenderin isoisä, suvun vanhimpana tunnettu Hans Hollender asui Tammisaaressa jo 1623, työskenteli siellä muun muassa raatimiehenä ja pormestarina. Monet lapsista ja pojanlapsista käyttivät myös sukunimeä Ridder.

Johanin isä Johan Hansson Hollender kuoli Viipurin läänissä Kurkijoella 1706 pojan ollessa kuusivuotias. Isä oli kuollessaan kirkkoherra (kyrkoherde), ja sitä ennen hän oli työskennellyt kruununvoutina, ratsutilallisena ja rehtorina. Johanin ainoa veli Petter oli majurin arvoinen sotilas, joka myöhemmin työskenteli Oulussa myös kauppiaana, laivanvarustajana ja valtiopäiväedustajana. Eli velipoika teki ehkä jonkun mielestä ihan ´tolokun hommoo´, rahakasta ainakin. Sukunimi mieslinjalta luultavimmin sammui kuitenkin Petteriin.

Millaista se lapsuus oli ja millaisia lapsista tuli aikuisiästä? Sitähän meistä jokainen miettii elämäntarinoidemme äärellä. Johanin lapsuudesta en voi muuta sanoa kuin, että hän ehti elää ensimmäiset vuotensa varsin vauraassa, nykyihanteiden mukaisesti kaksilapsisessa perheessä.

Mitkä vaikutukset isän kuolemalla ovat olleet esimerkiksi ammatinvalintaan ja omaan perheeseensä, sitä en voi kuin päätellä. Johanin isä oli opiskellut sentään yliopistossa jo 1600-luvulla! Mutta jos ei ole ollut varaa kouluttautua, koska yleensä pappien lesket on naitettu uudelleen, niin sotilasura on perheen nuorille pojille mahdollisesti ollut ainoa väylä. Johan avioitui kahdesti. Ensimmäinen vaimo, majurin tytär Katarina Lunden, kuoli ja toinen vaimo oli nimismiehen tytär Liisa Laurintytär Paldanius, jolla suvulla on oma mielenkiintoinen historiansa. Lapsia kersantti-tilanomistaja tekaisi 14, joista yksi on mieheni esi-isä, Carl Gustav.

Virtaa Pöljäilystä

Miten mieheni myöhemmin hoksasi Hollenderin yhteyden Kauppisiin, vaikka nimi Pöljän kulttuuripolun kylätaululla hänelle silmiensä eteen tarjoiltiin? Sukuyhteys selvisi aiemmin alkaneen ja sittemmin rakkaaksi käyneen harrastuksen, sukututkimuksen avulla.

Eläköityminen mahdollisti lähes täysiaikaisen paneutumisen sukututkimukseen. Ja tottahan toki, mieheni istumatyö palkittiin sittemmin myös sukuseuransa kunniajäsenyydellä, kun hän hoiti työnsäkin ohella pitkäaikaisesti muutamia luottamustehtäviä sukuseuran jäsenten hyväksi. Kiittelin kerrankin miestäni hykerrellen mielissäni, kun hän löysi yhteisen rajapinnan omaankin sukuuni kahdeksan sukupolven takaa, kun olin kirjoittamassa omaa elämäntarinaani. Että pieni osaakin maailma olla! Arvostan kovasti tällaista menneiden aikojen kaivelua.

Johan Hollender (s. 9.11.1700) piti Puustellia tukikohtanaan kahdesti. Hän kuoli 7.11.1780 nykyisessä Siilinjärven Kasurilassa.)

Pistäydytään vielä kerran Pöljällä, kun kylä linkitti Johanin savoksi Kaappisiin niin somasti, sattumalta. Elinvoimaisen Siilinjärven kunnassa sijaitseva Pöljä on eläväinen kylä Kuopion ´kuppeessa´, noin 34 kilometriä ´mualiman´ navalta, torilta. Käyhän katsomassa. Parkkeeraa itsesi Pöljän pysäkille ja lähde sieltä kiertämään kulttuuripolkua Pöljän Vanhatietä pitkin vaikkapa Puustelliin päin.

Olemme viettäneet vapaa-aikaamme kylällä 12 vuotta. Asumme hirsirunkoisessa talossa, ja nyt molemmat eläkeläisinä kiskomme sieltä käsin elinvoimaa etenkin suksimalla, samoilemalla, marjastamalla, kyläilemällä ja kasvimaata hoitaen.

Kylätauluihin voisi myös lisätä, että Pöljän kylälle soppii tulla – esimerkiksi juuri kulttuuripolulle kotiseutumuseoineen – ”kun matkakaan Pöljälle ee tänä pirun kalliin aaton polttoaeneen aekanakkaa maksa sen enempee ku muillekkaa”, ehdotamme me ´puoljpöljäläiset´, mieheni ja minä mukaillen ihmisten mielissä pitkiäkin aikoja ja matkoja kulkeutuvia hauskoja viestejä.

Savonniemi 1939-44 – Sisko Suomalaisen muistiinpanoja 7

Salomo ja Hilja Suomalainen sitovat vastoja joskus sotien jälkeen. Kuva Päivi Miettinen.

Sisko Suomalainen (s.1925) vastasi vuonna 1988 Museoviraston kyselyyn aiheesta Naisten toimet ja työskentely sotavuosina 1939-1944. Julkaisen Siskon tekstin tässä blogissa. Olen saanut tekstin Päivi Miettiseltä, jonka täti ja kummi Sisko oli. Sisko syntyi Siilinjärven Pöljällä Salomo ja Hilja Suomalaisen perheeseen seitsemäntenä lapsena. Perhe viljeli Savonniemen tilaa Pöljänjärven rannalla.

Henkinen ilmapiiri

Talvisodan syttymisestä ilmoitti vakava rehtorikoulussa kesken oppitunnin. En muista oliko hänellä muuta sanottavaa. Vaikutus oli joka tapauksessa lamaava, me oppilaat hajaannuimme hiljaisina kukin tahoillemme. Minä pakkasin vähän tavaroita ja lähdin iltapimeällä yrittämään kotiin pääsyä junalla. Varsinkin Pieksänmäeltä Kuopioon juna oli jo täynnä pommituksia pakenevia ihmisiä. Tunnelma pimennetyssä junassa oli ahdistunut.

Talvisodan alkupäivinä kaatui lähinaapurin isäntä. Se kouraisi kuin omainen olisi mennyt. Sota tuntui tulevan konkreettisesti lähelle. Alkuun ei uskottu Suomen jaksavan puolustautua pitkään. Rintamauutisia seurattiin tietenkin tarkasti. Mutta ei ollut aikaa jäädä murehtimaan toimettomana, eikä haluakaan. Sotapakolaisten kanssa eläessä päivät täyttyivät arkiaskareista. Lasten runsaus lienee keventänyt aikuisten mietteitä.

Apua Suomelle odotettiin hartaasti. Päiväkirjamerkintäni 29.2.1940: ”Kyllä se Ruotsin hallitus on eri akkamainen. Se kun epäsi avun Suomelta. Lehdissä on hyvin purevia huomautuksia siitä. Eräässä lehdessä oli, että Ruotsi selittää erhdykseksi Pajalan pommituksenkin.”.

Talvisodan rauhan julistusta kuunneltiin radiosta kuin halvauksen saaneina. Sitten tulivat kyyneleet. Omia ja ehkä muidenkin ajatuksia päiväkirjasta: ”Miksi eivät Ruotsi ja Norja antaneet apua Suomelle? Nyt ei olisi Suomen kohta niin surkea. Miltä tuntuu niistä ihmisistä, joiden täytyy lähteä kodeistaan tuntemattomille maille ja heittää ryssille talot, joita ei edes saa polttaa tai vahingoittaa? Suomen täytyi uovuttaa ryssille melkein koko Viipurin lääni, Hangon satama ja osoa Kuhmosta ja Sallasta sekä Kalastajasaarento. Voi miten se tuntuu surkealta koko Suomen kohtalo! Kyllä nt ryssiä kohtaan viha kasvaa satakertaisesti. Entä sotilaat, mitä mahtanevat ajatella? Eräässä sairaalassa olevat haavoittuneet sotilaat kuultuaan rauhan teosta olivat ruvenneet itkemään ja kuumeet olivat nousseet. Mutta oli pakko tehdä rauha, muuten olisi mennyt koko kansa. Suomi ei olisi jaksanut kauan puolustautua.”

Kun jatkosodassa vallattiin takaisin talvisodassa menetetyt alueet, tuntui se riemukkaalta. Uskottiin tosissaan sodan loppuvan pian. raskasta oli alistua sen jatkumiseen. Ja kesä 1944 oli kauhun täyteistä aikaa, kun maan luhistumista pelättiin. Kun saatiin syyskuussa rauha Neuvostoliiton kanssa, taisi se tuntua raskaista ehdoista huolimatta helpotukselta, mahdollisuus selviytyä jäi.

Eräs äidin veljistä kaatui huhtikuussa 1942. Toinen veli kirjoitti äidille 29.5.1942 seuraavasti: ”Sain vääpeli Puttoselta kirjeen, joka erinomaisesti valaisee Väinön viime taisteluita. Ne ovat olleet erittäin raskaita ja menetykset suuria juuri sen pataljoona kohdalla, johon Väinö kuului, koska tätä pataljoonaa käytettiin hyökkäykseen, lyömään ryssää pois. Kirje valaisee, miten Väinö rauhallisella, päättäväisellä ja nopealla vastaiskulla 16.4. on pelastanut pataljoonan joutumasta saarroksiin. 19.4. hänelle upseerina oli annett tieto seuraavan päivän hyökkäyksestä. Hän tiesi, että se tulisi olemaan raskas ja monelle viimeinen, ehkäpä hänellä oli aavistus omasta kohtalostaankin. Siksi hän illalla 19.4. maata mennessään uskoi itsensä ja komppaniansa Herran huomaan laulamalla kauniin virren. Varmaankin hän oli nukkunut rauhallisella mielellä viimeisen yönsä, sillä ei hän koskaan hätäillyt. Kaikki hänen toimensa viimeisinä päivinä todistaa siitä, että hän oli mies, rohkea ja päättäväinen ja täytti velvollisuutensa viimeiseen asti, hän oli suomalaisen sotilaan ja sankarin perikuva. Ehkäpä hänet juuri sen vuoksi temmattiin pois, että meillä jälelle jääneillä ja tulevilla sukupolvilla olisi esikuva, joka kehoittaa meitä toimimaan kaikissa asioissa samaan tapaan kuin hän ja täyttämään velvollisuutemme viimeiseen asti. Vaikka raskaita ovat nämä viikot Väinön kaatumisen jälkeen, niin sittenkin täytyy koettaa surun alta nousta ja ponnistella eteenpäin, siihen velvoittaa meitä hänen kaunis muistonsa.”

Siinä ympäristössä, jossa elin, tehtiin eteentulevat velvollisuudet ja alistuttiin kohtaloon kirjeen hengessä.

Veli Suomalainen Kuuttilahdessa jatkosodan aikaan. Toinen vasemmalta istumassa. Veli palveli 2./JR 8 joukoissa. Rykmentti tunnetaan Tuntemattoman sotilaan rykmenttinä, koska kirjailija Väinö Linna palveli samassa rykmentissä. Kuva Päivi Miettinen.

 

Tähän päättyy kirjoitussarja Savonniemen arjesta sota-aikana. Vaikka siviilien osa kotirintamalla oli varsin turvallinen, niin Suomalaisen sisaruksista Suoma Suomalainen joutui kokemaan Helsingin suurpommitukset helmikuussa 1944 hyvin läheltä. Itseasiassa huoneisto, jossa on oli vierailemassa sai täysosuman, mutta Pöljän tytöt olivat ehtineet siirtyä pommisuojaan. Aiheesta lisää oheisessa blogitekstissä.

 

Savonniemi 1939-1944 – Sisko Suomalaisen muistiinpanoja 6

 

Vasemmalta Savonniemen tyttäret Sirkka, Helmi ja Sisko 1940-luvun loppupuolella. Kuva Päivi Miettinen.

Sisko Suomalainen (s.1925) vastasi vuonna 1988 Museoviraston kyselyyn aiheesta Naisten toimet ja työskentely sotavuosina 1939-1944. Julkaisen Siskon tekstin tässä blogissa. Olen saanut tekstin Päivi Miettiseltä, jonka täti ja kummi Sisko oli. Sisko syntyi Siilinjärven Pöljällä Salomo ja Hilja Suomalaisen perheeseen seitsemäntenä lapsena. Perhe viljeli Savonniemen tilaa Pöljänjärven rannalla.

Sota-ajan erikoisjärjestelyt

Pimennysverhoina olivat kamareissa ostetut tummanvihreät paperiset rullaverhot, tuvassa kotona tehdyt pinkopahviset pimennysverhot. Talo oli aika syrjässä, joten vlvonta ei kai ollut kovin tarkkaa. Ilmahälytyksiä en muista Pöljällä kuulleeni, mutta viholliskoneiden lentoa kyllä seurattiin. Joskus ne lensivät matalalla talon yli, silloin kierrettiin talon keskellä olevaa suurta kiviuunia aina lentokoneiden vastakkaiselle puolelle. Koulukaupungissa juoksin hälytyksen tullessa läheiseen metsään.

Jatkosodan loppuvuosina pidettiin desanttivaaraa todennäköisenä Pohjois-Savossa. Muistaakseni kesällä 1944 määrättiin jokainen talo järjestämään desanttivahti läpi yön. Jokainen aikuinen ja melkein aikuinen toimi passissa pistoolin kanssa. Olimme petelleet pistoolilla ampumaan. Kerran äidin ollessa vahtina hän kuuli kovaa töminää pihalta. Ilman muuta hän arveli ison desanttilauman saapuneen ja hiipi pistooli ampumavalmiina ikkunaan kurkistamaan. Pihalla seisoi hevoslauma, naapurin aidasta karannut! Se oli paras saalis desanttirintamalla.

Ollessani 1950-luvun alussa töissä Koillis-Lapissa Savukoskella, kuulin kammottavia kertomuksia desanttien tihutöistä. Mm. Kuoskun ja Seipäjärven (?) kylissä desantit olivat tappaneet lukuisia ihmisiä, Seipäjärvellä oli vain yksi lapsi jäänyt ruumiskasan alla henkiin.

Olimme evakoita vastaanottava osapuoli. Talvisodan aikana meille tuli vanhempien vanhoja tuttuja Pielisjärveltä ja Lieksasta sekä isän sisaren lapsia Varkaudesta, yhteensä 10 henkeä. Kaksi kamaria luovutettiin vieraille, omaan käyttöön jäi yksi kamari ja tupa, joka oli myös kaikkien yhteiskäytössä. Kaikki olivat ”talon ruuassa”, äidillä oli kova urakka keittää isoissa padoissa ja kattiloissa ateriat kolme kertaa päivässä. Sopeutumista ja ja hyvää tajtoa tietenkin vaadittiin puolin ja toisin, suuremmilta kahnauksilta vältyttiin. Päiväkirjani mukaan koettiin kuitenkin suurena helpotuksena sotapakolaisten lähtö kotikonnuilleen rauhan tultua.

Kesällä 1944 meillä oli sotaa paossa Ilomantsista naisopettaja neljän lapsensa kanssa. Kesällä asuminen oli aina väljempää, koska suurin osa omasta väestä nukkui aitoissa. Jatkosodan aikana oli myös Kotkasta pommituksia pakoon sijoitettuja lapsia Pöljällä, meilläkin oli 7-vuotias poika verraten kauanja moneen otteeseen, sisar naapurissa.

Koko sota-ajan kulki tietysti tuttavia ja sukulaisia melkein jatkuvasti viipyen milloin pitemmän, milloin lyhemmän ajan. Kesäaikaan moneta oli työapuakin. Ruokapöytään istui useimmiten 15-20 henkeä, ajoittain enemmänkin. Sisaren kirjeestä kesällä -44: ”Kyllä äidillä tosissaan on silmät pyöreenä saadakseen joukolle leivän piisaamaan. Melkein joka toinen päivä pitää paistaa toistakymmenen leivän taikina.”

Vain yksi lehmä oli meillä evakossa talvisodan aikana, laiha ja kärsineen näköinen. Jostain syystä sen maitoa eivät ihmiset halunneet nauttia, pelättiin ehkä tautia. Pitkän ajan päästä löytyi sille omistaja.

Juhlat ja pidot 

Suurimmat sota-aikana kotonani vietetyt juhlat olivat sekä isän että äidin 50-vuotisjuhlat. Äidin 50-vuotispäivät 2.1.1943 erosivat isän juhlista siinä, että ne eivät olleet niin ”viralliset”. Illalla oli seurakunnan kirkkoherra ja kanttori pitämässä ns. seurat runsaalle vierasjoukolle. Vaikka tarjoilu näyttää olleen runsasta, ei näihin juhliin ylimääräisiä korttiannoksia oltu saatu.

Jo ennen sotaakin äiti umpio teurastuksen jälkeen lihaa uunipaistina, lihapullina, lihakääryleinä ym., ne säilyivät vuosikausia pilaantumatta ja niinpä niitä oli aina varalla juhlia ja vieraita varten. Läskiset osat lihasta suolattiin isoon lihatiinuun, sieltä otettiin arkisoosin ainekset. Karjalanpiirakoita aina tehtiin juhliin ohraryynipuurolla ja/tai perunamuusilla täytettynä, vanhemmat kun olivat alunperin Karjalasta lähtöisin. Juustonjuoksuttimella tehty juusto kuului kotona juhlaruokiin lisäkkeenä, äiti oli sen oppinut tekemään perheen asuessa Nurmijärvellä 1920-luvulla.

Kolmas isompi juhla oli 8.6.1944, jolloin yksintein vietettiin isän nimipäiviä, minun ylioppilaaksipääsyä ja nuoremman veljen ripillepääsyä. Se oli vain ”iltatilaisuus”, olihan kiire työaika. Muistan, miten sokeria täytyi jo kovasti säästäen käyttää. Äiti oli pihistellyt silloin harvinaista simaa varten sokeria, lie saanut sitruunoitakin. Minä en sitä tiennyt, luulin tiskivedeksi ja kaataa hujautin sen tiskipaljuihin. Äiti sai melkein sydänkohtauksen ja minä olin vaipua maan alle. Siman sijasta vieraille tarjottiin mehua.

Tuohon aikaan meillä oli eestiläinen sotilas viettämässä lomaa. 9.6. 1944 tuli puhelinkäsky lähteä heti rintamalle, Kannaksen suurhyökkäys oli alkanut. Jostain syystä saimme päähämme tanssia erojaisiksi ”Kielon jäähyväiset”. Pojasta ei koskaan enää kuultu mitään. Ylioppilasjuhlistani en oikeastaan muista muuta, alkanut ahdistava aika peitti alleen kaikki yksityiset asiat.

Yleensä meillä oli tapana muistaa perheenjäsenten ja palvelusväen nimi- ja syntymäpäivät vaikka vaatimattomastikin. Kirjeistä käy ilmi, että leivottiin vaikka yhden munan kakku. Muistamiseen kuului usein myös laululla herättäminen. Kirjoittamastini kirjeestä 7.5. 1942 Helmin päivänä: ”Helmille laulaminen vaihtuikin gramofoonin rämmyytykseksi. Erkin piti oikeastaan sitä veivata, mutta miten lie sattunut olemaan törömökillä, niin eipä ruvennut. Minun oli opeteltava. Ensin soitin ”Inga pieni”, sitten ”Terve Sumeni maa” ja lopuksi ”Säkkijärven Polkka”. Eikös olleetkin aistikkaat levyt? Gramofoni oli saatu enolasta, mukana vain muutamia levyjä.

Joulun, pääsiäisen ja juhannuksenviettoperinteitä noudatettiin kotona aikalailla samaantapaan kuin rauhankin aikana. Julien suunnittelu ja töiden järjestely oli aloitettava jo viikkoja aikaisemmin. Äidin kirjeestä 5.12. 1943: ”En ole joutanut kirjoittamaan, kun sika teurastettiin viime viikolla ja olen laittanut lihoja purkkiin. Pitää ensi viikolla keittää saippuat ja talkuunat ja pestä pyykki. Täytyy tässä olla jo viikkojen ja päivien työt selvillä, ettei joulu tule yllättäen. Suursiivoukset ja leipomiset tehdään lähempänä pyhiä. Joululahjoja en ole kerinnyt tehdä enkä muitakaan käsitöitä, kun uusien palvelustyttöjen kanssa on mennyt opetellessa.”

Toisaalta pyhinä oli aina vieraitakin syömässä. Kirjeestäni sisarelle 3.1.1944: ”Kyllä täällä on sellaista ryllinkiä nämä pyhät, vieraita tulee ja menee.” Äiti kirjoittaa olevansa pyhien jälkeen hyvin nuutunut.

Jo ennen sotaa oli kyläläisten tapana kokoontua, varsinkin pyhäisään aikaan, toisissaan ja leikkiä seuraleikkejä, myöskin piirileikkejä. Äiti ja isä olivat paljolti ”johtajia”, osasivat. Aikuiset ja lapset leikkivät yhdessä. Näitä leikki-iltoja vietettiin sota-aikanakin. Myös laulettiin paljon.

Aikaiseen joulukirkkoon ajettiin nn. 10 km:n päähän hevosella, kirkossa käyntiä harrastettiin aika usein muulloinkin.

Pöljänjärvi museon rannasta kesäkuussa 2020.

Suursiivoukset ja muut valmistelut kuuluivat asiaan myös ennen pääsiäistä ja juhannusta. Varsinkin ennen juhannusta oli kiirettä, koska samanaikaisesti oli saatava loput peltotyöt kuntoon, perunanistukset ja kasvitarhan laitto. Sisaren kirjeestä 18.6.1942:” Kello vasta lähentelee 23, mutta tämä nykyinen aika on opettanut valvomaan pitempään, kun töitä on niin äärettömän paljon. Nytkin äsken Hiljan ja Siskon kanssa tultiin pyykin huuhonnasta. Kolme isoa saavia jäi vielä rantaan likoon ja vakallinen tuotiin kuivamaan. Ja sitten huomenna eikun tauti paranee, nmittäin pestään matot, housuruntit, sukkia mahottomasti ym. ym., myös saunan suursiivous.

Äiti, Sisko ja Anna-Liisa K. suursiivosivat kamarit ja sitten vielä istuttivat suuren joukon lantun taimia. Nämä ovat vain välitöitä ruuanlaiton ja elukoiden hoidon lomassa. Eilen saatiin perunanistutus loppuun Hoikin tilalla, sinne onneksi tuli talkoisiin kylän eukkoja ja muitakin.”

Äiti kirjoittaa 28.6.1942:” Aattona paistoimme lähes puolitoistasataa piirasta, 14 ruisleipää, 6 eltaa vehnästä, 1 pellillinen munariisipiirasta, 1 iso maustekakku ja 5 munan kääretorttu. Hilja vielä pyyhki pölyt lattiosta ja huonekaluista. Kaikki piti olla valmiina klo 17, Lyyli, Heikki ja Katri saapuivat silloin. Joimme kahvit ja kävimme Lyylin ja Katrin kanssa vastat tekemässä. Isä kävi pienten poikien kanssa koivut rapun pieleen. Nautimme sitten ihan sydämen pohjasta saunasta ja uimisesta. Sitten söimme piirakoita ja kokkelikermamaitoa. Olisimme polttaneet kokkona paleltuneet karviaismarjapensaat vaan kun eivät palaneet. Työnnettiin vettä niskaan mokomalle kokolle. Kello olikin jo 12, kun ruvettiin nukkumaan. Aamiainen syötiin klo 11.30. Voissa paistettua kuhaa (Lyyli toi sen), keitettyjä hakattuja munia päällä, perunaa, grahampuuroa rabarperikiisselin kanssa. Juhlakahvi juotiin koivun alla sireenimajassa. Sitten Korhoset lähtivät Särkiniemeen, me isän kanssa kyläilemään Miettiseen, Utriaiseen ja Rissaseen. Siinä olikin meidän juhannusohjelma.”

Sisko Suomalainen ja puoliso Tuure Lehväslaiho. Kuva Päivi Miettinen.

Savonniemi 1939-44 – Sisko Suomalaisen muistiinpanoja 5

Ylioppilas Sisko Suomalainen 1944. Kuva Päivi Miettinen.

Sisko Suomalainen (s.1925) vastasi vuonna 1988 Museoviraston kyselyyn aiheesta Naisten toimet ja työskentely sotavuosina 1939-1944. Julkaisen Siskon tekstin tässä blogissa. Olen saanut tekstin Päivi Miettiseltä, jonka täti ja kummi Sisko oli. Sisko syntyi Siilinjärven Pöljällä Salomo ja Hilja Suomalaisen perheeseen seitsemäntenä lapsena. Perhe viljeli Savonniemen tilaa Pöljänjärven rannalla.

Kahvinvastike valmistettiin rukiin- ja vehnänjyvistä, jotka ennen paahtamista oli muistaakseni keitetty ja kuivatettu. Lisukkeena käytettiin omassa pellossa viljeltyä sikuruia tai voikukanjuuria, joita lapset kaivoivat pihamaalta. Sikurijuurikkaat ensin pestiin harjan kanssa, raavittiin pinta ja leikeltiin pieniksi kuutioiksi, jotka kuivattiin miedossa uuninlämmössä ennen paahtamista. Joskus kokeiltiin kuivaun ja paahdetun punajuuren käyttöä vastikkeessa. Jyvät ja sikurit jauhettiin isoisäinisän tekemällä suurella ja vahvalla kahvimyllyllä. Teenvastike valmistettiin vatunlehdistä enimmäkseen, tosin sitä kai juotiin vähemmän kuin kahvinvastiketta. Marja- ja raparperimehuja käytettiin myös teen asemasta.

Sokerijuurikasta viljeltiin vain sota-aikana siirapin saamiseksi. Juurikkaat pestiin harjan kanssa, pilkottiin pieneksi ja keitettiin saunan isossa muuripadassa. Pehmenneestä mössöstä siivilöitiin ja valutettiin sokerinen neste erilleen, joka sitten puhdistetussa muuripadassa keitettiin kokoon siirapiksi. Olin ainakin kerran tuntikaupalla hämmentämässä siirappikeitosta ettei pohjaan palaisi. Valmista siirappia saatiin litrakaupalla, senhän piti riittääkin koko vuodeksi. Keittopalkaksi saatiin imelän tuskaan syödä sitä siirappia kapustalla. Ruuanlaitossa ja leivonnassa siirappi oli tärkeä lisä.

Perunajauhojen saamiseksi perunat raastettiin tietynlaisella myllyllä, mössö huuhdeltiin moneen kertaan vedellä, kunnes siitä irronnut jauho sai laskeutua astian pohjalle. Muistaakseni sitä kuivattiin jotenkin ennnen varastoimista.

Velipoika kasvatteli kessua, syksyllä sen kuivasi ja hakkasi hienoksi koivupölkystä tehdyssä huhmaressa. Sisaren kirjeestä 16.10.1942: Tokko sinä Erkin rikastumisesta tiedät mitään? Hänellä kun oli vähän kessuja kasvamassa ja nyt hän niitä myy täällä 150-200mk/kg ja VÄinö sai Äänislinnassa 800 g:lla 400 mk. Erkin kannattaakin laittaa kaikki Väinön myötäväksi, täällä ei kumminkaan iliiä semmoisia hintoja pitää vaikka kyselijöitä käy melkein joka päivä. Sillä lailla se Erkki kello- tai pyörärahat hankkii.

Tuhkalipeää ja suopasaippuaa valmistettiin ennen sotaakin lähinnä pyykillä käytettäväksi, mutta kun sota-aikana ei ostosaippuaa saanut, oli suopasaippua jokapäiväisessä käytössä. Teurastusjätteistä saatiin hyvää saippuan raaka-ainetta, rasvoja ja luita. Suopasaippua keitettiin saunan isossa muuripadassa. Löysin tänä talvena äidin jäämistöstä seuraavan saippuan keitto-ohjeen:

21/2 kg rasvoja, 1/2 kg lipeäkiveä, 8-10 l. vettä. Puolet vedestä kuumennetaan ja siihen pannaan rasvat kiehumaan. Kun ne ovat vähän sulaneet, lisätään lipeäkivi kolmessä erässä noin 20 min. väliajoin sekaan. Saippuaa keitetään hiljalleen. Jos kuohuu, lisätään vettä. Kun seos on kiehunut 4-5 tuntia lisätään vettä, jolloin saippua alkaa venyä.

Sitä kokeillaan ottamalla pieneen astiaan vähän saippuaseosta ja se jäähdytetään. Jos se hyytyy pohjaa myöten samanlaiseksi valkeeksi saippuaksi, on se valmista. Jos siitä näyttä eroittuvan erilleen hera, keitetään sitä edelleen tai lisätään vettä ja vielä keitetään. Kun saippua on valmista, häviää sen pinnalta vaahtokin. Valmis saippuaseos pannaan jäähtymään sellaiseen astiaan, että sopivan paksuja paloja saadaan siitä jäähdyttyä leikata. Palat kuivataan.

Saippuaa tehtiin myös luista. Seuraavassa teko-ohje:

1 kg luita, 150 g lipeäkiveä, 4 l vettä, vähän suolaa. Vesi ja lipeäkivi kuumennetaan. Luut lisätään ja seosta keitetään hiljaa noin 3 tuntia, jolloin jälelle jääneet luut siivilöidään tai ammennetaan seilaulla pois. Keitetään edelleen. Suolaa lisätään vähän, elleivät luut ole suolaisia, samoin lisätään vähän vettä ja keitetään jonkin aikaa. Ammennetaan hiljaa sopivan korkeaan astiaan. Jäähdyttyä leikataan paloiksi, jotka kuivataan.

Minulla 0n omakohtaisia kokemuksia saippua keitosta.

Kynttilöitä tehtiin lampaan talista. Pumpulilangasta kierretyt sydämet ripustettiin kepakkoon vierekkäin, kepakon avulla sydämet kastettiin sulaan taliin, jäähdytettiin välillä ja kastettiin ja jäähdytettiin niin m onta kertaa, että saatiin normaalipaksuinen kynttilä. Yleensä valaistuksena käytettiin öljylamppuja ja lyhtyjä sekä karbididilamppuja, päreitä ei käytetty. Niukkaahan se valaistus oli, hämäränhyssyt toimitettiin ilman valoa.

Seka pellavaa että hamppua viljeltiin kotona. Muistan miten itaraa puuhaa oli ison pellavapellon kitkeminen, mutta sainpahan ainakin kotipellavaisen yöpaidan!

Lähes kaikkiin pellavan käsittelyvaiheisiin olen osallistunut. Ainakin syksyllä 1944 lokakuussa olin sorhaamassa pellavanippuja järveen likoamaan, vesi oli hyisen kylmää, tuuli oli kova, muistan olleeni äärettömän tympeytynyt tähän hankalaan raatamiseen. Koska olin koulussa talvet, ”säästyin” loukuttamiselta ja lipsuamiselta. Kirjeet kertovat, että sen tekivät lämmitetyssä saunassa sisar ja tilapaäisapulaiset. Suurin osa pellavista lähetettiin kehrättäväksi tehtaaseen. Jonkin verran kehrättiin kotana ainakin hamppua (liinaa), josta sitten kudottiin rohdinpyyhkeitä.

Kangaspuissa kutomista oli ennenkin kotona tehty, mutta sota-aikana ja sen jälkeisenä pula-aikana oli ihan välttämätöntä kutoa kotona tarvittavat lakanat, tyynynpäälliset, pyyhkeet, pöytäliinat, patjapussikankaat, miesten paitakankaat. Isän 50-vuotislahjaksi kudottiin kylpytakkikangas, jonka äiti ompeli takiksi. Sisar oli innokas kutoja, muta usein palkattiin eräs kuuro Iida kutojaksi, myös karja-apulainen osasi kutoa. Äiti ohjasi kangaspuihin panemista, niisiin pujottelemista. Minä jäin ilman kutomisoppia.

Kotilampaista kerityt villat karstattiin ja kehrättiin kotona langaksi. Se oli yleensä iltapuhteiden puuhaa. Yritin minäkin opetella, muttei kunnon lankaa tainnut syntyä. Lanka kudottiin sukiksi, lapasiksi ja vullapaidoiksi. Jonkin verran saatiin villoilla vaihdetuksi sarkaa miesten housuiksi.

Talvet olivat pääasiassa vaatehuollon aikaa, paikattiin ja parsittiin vanhoja, äidin erään kirjeen mukaan jopa pari viikkoa muun työn lomassa, sitten vasta aloitettiin uuden neulominen. Äidillä oli tuvassa aina esillä parsimus- tai neulomuskori, joka pienenkin lepohetken ilmaannuttua otettiin esille, istuessakaan ei saanut kädet olla jouten.

Teurastettujen lehmien ja vasikoiden nahat parkittiin kirkonkylän parkkaamossa. Nahoista sai teettää kenkiä vain kansanhuollon luvalla, jotka olivat tiukassa. Jo poisheitettyjen kenkärajojen varastosta pengottiin moneen kertaan paikkatarpeet.

Sisko Suomalainen Savonniemellä 1950-luvulla. Kuva päivi Miettinen.

 

 

 

Savonniemi 1939-44 – Sisko Suomalaisen muistiinpanoja 4

Sisko Suomalainen 1940-luvun lopulla, kun hän valmistui sairaanhoitajaksi/terveydenhoitajaksi. Kuva Päivi Miettinen.

Sisko Suomalainen (s.1925) vastasi vuonna 1988 Museoviraston kyselyyn aiheesta Naisten toimet ja työskentely sotavuosina 1939-1944. Julkaisen Siskon tekstin tässä blogissa. Olen saanut tekstin Päivi Miettiseltä, jonka täti ja kummi Sisko oli. Sisko syntyi Siilinjärven Pöljällä Salomo ja Hilja Suomalaisen perheeseen seitsemäntenä lapsena. Perhe viljeli Savonniemen tilaa Pöljänjärven rannalla.

Pöljän pysäkki 1947. Kuva Lintuniemen talon albumit.

LIIKENNE

Savonrata kulki kotikylän läpi, pysäkiltä kyllä pääsi lähtemään junalla kirkonkylää, Kuopioon ja koko Suomeen. Linja-autoliikennettä ei ollut. Hevonen talvella oli tärkeä liikenneväline omalla kylällä ja usein kauemmaksikin, etenkin kirkolle ja sivukyliin. Laidallisen, selkänojallisen ajoreen pohjalle pantiin heiniä, jotka peitettiin raanulla, reen perään rekiryijy (sisaren kutoma, reki velipojan tekemä) ja matkustajat lammasnahkavällyn alle, reen eteen valjastettiin virkku Laukki (kotona kasvatettu), kyllä kelpasi matkata pitempikin matka. Kesällä ajettiin polkupyörällä, joka ensin veneellä vietiin maantien puolelle kylää.

Sisaren luo Ilomantsiin ja muittenkin sukulaisten luo Pohjois-Karjalaan matkustaminen oli akaa viepää ja hankalaa, koska Kuopiosta Joensuuhun ei kulkenut linja-Autoja, vaan ensin piti kulkea junalla Pieksänmäen ja Varkauden kautta Joensuuhun, ja sieltä sattuman kyydillä eteenpäin. Yhteen suuntaan saattoi kulua 2-3 päivääkin. Kesällä 1944 pääsimme sisaren kanssa ”peukalokyytiläisinä” sotilaiden kuljetusautossa Joensuusta Ilomantsiin. Siltä matkalta jäi mieleen rovaniemeläisen miehen katkeruus: koti oli jäänyt saksalaisten lentokentän alle, saksalaiset olivat vieneet vaimon, lapsi jäänyt saksalaisen auton alle. Ei ollut mitään minkä puolesta taistella. Oli kuitenkin menossa rintamalle, halusi kuolla siellä. Ehkä niin kävikin, olihan Ilomantsissa kovat taistelut.

Pöljän pysäkki ja junan passaajia 1940-luvulla. Maitotonkat odottavat hakijoitaan.

KOTITALOUS

Koska kotona tuotettiin elintarvikkeita, muistaakseni oli perheenjäsenille laskettu ruokatavara-annos suurempi kuin varsinainen korttiannos. Nälkäähän me emme kokeneet. Minullekaan ei otettu koulukaupungin täysihoitoon elintarvikekortteja paitsi sokeri- ja maitokortit, kotoa lähetettiin ”ruokarouvalle” jauhot, ryynit, voi, juurekset, herneet ym. Näiden tavaroiden kuljettamiseen tai lähettämiseen pakettina tarvittiin lupa kansanhuollosta. Ruokatavaoiden hinta vähennettiin kuukausimaksusta. Talvella 1941 tätä käytäntöä ei vielä ollut, silloin jouduin lähtemään asuinpaikasta ruuan vähyyden vuoksi.

Joskus minulla oli varmaan lomalta palatessani sallittua enemmän ruokaa, koskapa muistan pelänneeni laukun tarkastusta. Tarkastaja kulkikin junassa, mutta kai lin niin viattoman näköinen, ettei avannut laukkuani, toisten kyllä.

Kenkiä varten piti anoa ostoluvat tai suutarilla teettämisluvat kansanhuollosta. Tiukassa ne olivat, läheskään aina ei saatu. Vanhoja kenkiä korjautettiin kyläsuutarilla moneen kertaan. Jo poisheitettyjen kenkärajojen varastosta pengottiin paikkatarpeet ehyimmistä kohdista. Kesät kuljettiin enimmäkseen paljain jaloin, lannanajossakin ja sen pellolle levityksessä. Jalkapohjat parkkintuivat. Puukenkiä ostin vasta sodanjälkeisenä pula-aikana. Sota-ajan muistona olen saanut elämäni kärsiä varpaiden känsistä: jalka kasvoi koko ajan, kengät kävivät pieniksi, mutta uusia suurempia ei läheskään kohta saanut.

Muistan itse ja voin lukea sota-ajan kirjeistä, miten valtavasti kotona kävi vieraita, sukulaisia ja tuttavia, enimmäkseen kaupungeista. Vierailut kestivät päiväkausia, kesällä pitempäänkin, jolloin vieraat jotenkin osallistuivat talon töihin. Kaikki halusivat palkkansa elintarvikkeina, jos suinkin mahdollista. Myös tiapäisemmät vieraat saivat mukaansa jotain syötävää. paketteina lähetettiin ruokaa helsinkiläisille sukulaisille ja ritamalla oleville sukulaispojille.

Paketteihin leipominen ja niiden lähettäminen olikin lähes päätoimista työtä kotona oleville naisille varsinkin talvisaikaan, jolloin omista lapsista 4 oli sodassa, 1 työssä, 2-3 koulussa vieraalla paikkakunnalla, lisäksi sukulaiset ja tuttavat.

Kuva otettu Reponiemen myllystä.´1950 luvulla. Kuva Niilo Pietarinen.

Keväisin kalankutuaikaan, jolloin Pöljänjärvestä saatiin runsaaasti pikkukalaa, ahventa, särkeä ja lahnaa, äiti leipoi urakalla kalakukkoja, eräästä kirjeestä käy ilmi kerrankin leivotun 18 kukkoa. Niitä saivat sukulaisetkin, jotka usein varta vasten tulivatkin kaloja siivoamaan jopa Joensuusta asti.

Kyllä niitä outoja, tuntemanttomia ruuan ostajia kulki talosta taloon. Jos oltiin varmoja, että eivät olleet mustanpörssin kauppiaita, saatettiin jotain antaakin, mutta paljonhan ei jäänyt yli man huollettavan joukon muonituksen ja luovutuksen. Kotona ei otettu kiskurihintoja vieraammiltakaan. Isä piti kirjanpidon myydyistä tavaroista.

Vakinainen palvelusväki kuului talon ruokakuntaan. Sokeriannoksen taisivat pitää itse. Tilapäisempi työvoima sai ruuan ilman elintarvikekorttien luovuttamista. Tuollaista tilapäisväkeä talkooväen lisäksi olivat mm. ompelija Kuopiosta, länkimestari, pärevasumestari.

Vaatetavara hankittiin kupongeilla tai ilman. Naapuripitäjässä oli eno kauppiaana, häneltä saatiin ostaa jotain, puserokangasta, sukkia, kerrastoja. Ompelijatuttavamme kautta saatiin ostaa jonkin verran naisten leninkikankaita, mm. minun mustaan rippipukaan kangas 1942. Mutta keväällä 1944 oli jo niin vakeata saada uusia kankaita (ei kai ollut rahaa ja suhteita tarpeeksi), kävelypuku ylioppilasjuhlaani tehtiin enovainajan ehkä 1920-luvulla hankkimasta mustasta puvusta, jonka kangas jo vihersi vanhuuttaan. Valkoisen puseron sain kyllä uudesta sillakankaasta.

Äiti oli tottunut ompelemaan uutta, mikäli oli ehtinyt, ja korjaamaan vanhaa. Vaatteet oli pitänyt paikata moneen kertaan jo ennen sotaakin. Siksi oppiminen vielä tarkemoaaan vaatteiden korjaamiseen sota-aikana ei tuottanut vaikeuksia, uusia konsteja vain oli keksittävä. Marttayhdistys kai järjesti vaatehuoltoonkin liittyviä kursseja, eräästä äidin kirjeestä käy selville, että hän ja sisareni olivat osallistuneet viikon kestävälle tallukkaiden valmistuskurssille. Äiti arvioi tallukaiden teon liian paljon aikaa vieväksi. Äiti itse kävi naapurikunnassakin pitämässä sadonkorjuukursseja: jos oli käytettävissä naisten pitkiä ostosukkia, joista jalkaterät oli hajalla, ommeltiin uudet sukanterät toisten sukkien varsista. Tällä tavoin korjattuja sukkia meilläkin käytettiin.

Rikkinäisiin saapas- ja hiihtosukkiin neulottiin uudet kärki- ja kantaosat vaikkapa purkulangasta. Äiti tutki tarkasti lehdissä ja vihkosissa olleet pula-ajan ohjeet, vielä tänä talvena löysin hänen jälkeenjääneistä papereista ko ajalta lehtileikkeitä ja ruokaohjevihkosia.

 

Savonniemi 1939-44 – Sisko Suomalaisen muistiinpanoja 3

 

Sisko Suomalainen 1950-luvulla. Kuva Päivi Miettinen.

Sisko Suomalainen (s.1925) vastasi vuonna 1988 Museoviraston kyselyyn aiheesta Naisten toimet ja työskentely sotavuosina 1939-1944. Julkaisen Siskon tekstin tässä blogissa. Olen saanut tekstin Päivi Miettiseltä, jonka täti ja kummi Sisko oli. Sisko syntyi Siilinjärven Pöljällä Salomo ja Hilja Suomalaisen perheeseen seitsemäntenä lapsena. Perhe viljeli Savonniemen tilaa Pöljänjärven rannalla. 

Polttopuut tehtiin ainakin 1941 ja 1942 naisten ja nuorison voimin. Minä kävin vielä koulupaikkakunnaltakin mottimetsässä. Se oli velvollisuus. Kun kotitilalle tuli valtiolta määräys ajaa valtion metsistä puuta yhteiskunnan tarpeisiin junakuljetukseen, oli talossa silloin jo työmies ja toipumislmalla oleva veli, jotka sen puusouvin hoitivat omilla hevosilla.

Perunannstoa Vilholan talon pelloilla. Kuva Halosen suvun albumista.

Luovutusvelvollisuus koski muistaakseni kaikkia viljelyksessä olleita viljalaatuja: ruista, ohraa, kauraa, vehnää, lisäksi perunaa, heinää, lihaa ja karjataloustuotteita. Luovutusnormit ilmoitettiin joka vuosi erikseen. 6.9.1942 isän kirjeen mukaan ei valtio ollut vielä ilmoittanut sen vuoden luovutusnormeja. Valtiolle luovutettavien elintarvikkeiden lisäksi sai myydä niitä esim. kaauppaliikkeille, ravintoloille ym. 1942 myytiin kotoani perunaa Varkauden Keskushotellille. Myydyn tavaran määrästä ja hinnasta oli tietenkin pidettävä tarkka kirjanpito. Isältä se kävi ammattinsa johdosta tottuneesti.

Eri vuosina sato ja karjantuotto oli erisuuruinen sääoloista ym:sta johtuen. Kesällä 1942 äiti kirjoittaa: Peltokasvit eivät ole kehuttavia. Kun syksyllä jäi kyntämättä niin kevärkyntö ei ole niin hyvä ja niinpä ei tullut niin hyvä muokkaus kuin olisi sietänyt. Ei ole myöskään apulantoja. Pakkanen on hävittänyt heinikoitakin. Jos sotaa vielä monta vuotta kestää, herkiää pellot kasvamasta. Viha viepi viljan maasta. On tässä pojille töitä, jos vielä sodasta palaavat.

1944 syyskuussa kirjoittaa isä: Puitiin ohria kahtena päivänä ja perunat nostettiin lauantaina ja maanantaina. Kun keväällä ei saatu perunamaata muokatuksi märkyyden takia, jäi perunasato niin pieneksi, että itse jäädään määräannoksille, jos sotaväelle määrätyt 5250 kg ja siemenet otetaan pois päältä. Kauratkin menevät luovutukseen ja karja jää paljaille heinille. Kun hyvätkään lehmät eivät niillä heinillä lypsä kuin nimeksi, menee heinäsato vain lannan hinnasta. Tällaiset ovat näkymät talousrintamalla. Luovutettava määrä saatanee kokoon, vaikka sato pakostakin on entistä heikompi. Isän ja äidin kunnia-asia oli saada luovutukset täytetyksi, vieläpä ylittäenkin jos mahdollista. Maatalousministeriö myönsikin isälle kunniakirjan elintarvikkeiden runsaasta tuottamisesta Suomen kansan hyväksi.

Kotonani oli myös suuri kasvitarhaviljelys: kaikenlaisia juureksia ja kaaleja, herneitä iso pelto, kurkkuja, tomaatteja, salaatteja, raparperia myytäväksi asti ja tietenkin marjapensaita. Äiti kasvatti kevättalvella monet taimet ensin tuvan ikkunalla, siirsi ne sitten ulos hevosen lannalla lämmiettyyn lavaan, johon kylvi myös kaalin ja lantun siemenet. Kun kasvimaa oli tarpeeksi lämmin, istutettiin taimet sinne. Myös monet naapurit saivat taimensa äidin lavasta. Kasvitarhan hoitoon voitiin käyttän vain peltotöiden lomiin jäävä aika ja iltamyöhät. Kasvitarhan tuotteilla oli tietenkin huomattava merkitys paitsi oman perheen myös sukulaisten ja tuttavien ruokahuollossa.

Se työn paljous kotona otti kyllä joskus ruumiin ja mielen voimille. Tämä käy ilmi mm. kesällä 1942 kirjoittamastani kirjeestä sisarelleni lottatyöhön Äänislinnaan: Väsyttää päivät niin turkasesti, kun iltaisin joutuu sänkyyn vasta klo 24:n maissa. Tänä päivänä olen huilaillut ihan omin luvin. Lypsylle kyllä nousin, mutta aamutöiden tehtyä painuin maata ja nukuin 3,5 tuntia. Siihen se minun ”kesälomani” sitten supistui. Saman kirjeen jälkikirjoitus: Minkätähden ne ihmiset sinne pakkautuvat, kun kerran siellä ei ole töitä? Täällä tullaan mielisairaiksi, kun katselee ja muistelee kaikkia niitä tekemättömiä töitä, joita ei kerkiä tehdä.

Aino Ollikainen lottatovereineen Karhumäessä. Aino kuului Pöljän lottayhdistykseen. Kuva Aino Ollikaisen albumi.

Minä en ollut minkäänlaisissa järjestöissä mukana sota-aikana. Koulunkäynti ja kesätyöt täyttivät elämän. Tosin haaveilin päästä lottatyöhön, mutta ennenkaikkea isä ja vanhin veli eivät toivetta ottaneet kuuleviin korviinsakaan. Niinpä kun kesäloman jälkeen luokkatoverit kuiskuttelivat keskenään jännittävistä kokemuksista lottakomennuksillaan, heilasteluista sotilaiden, jotkut jopa saksalaisten kanssa, tunsin itseni jälkeenjääneeksi maalaistöllykäksi.

Äitini toimi aktiivisesti Pöljän Marttayhdistyksessä, jonka kautta levitettiin tietoa miten kotitaloudessa selvittiin niukoilla mahdollisuuksilla. Se toimi myös puhtaasti humanitaarisissa tehtävissä, esimerkiksi se toimeenpani kylällä juhlat ja keräyksen kansanavun hyväksi. Kansanavun juhlassa äidin pitämä puhe on säilynyt. Seuraavassa otteita puheesta.

Erikoisesti tällaisina aikoina, joita nyt elämme, herää ihmisissä voimakkaimmaksi se tunne, mikä häntä hallitsee, joko hyvä tai paha. Päällimmäisenä näyttää olevan paha. Se kun paremmin antaa itsensä ilmi. Hyvä, mitä ihmiset tekevät, esiintyy hiljaisena ja vaatimattomana, tekoaan huutelematta. Sentähden näyttää siltä, ettei hyvää paljon olekaan. Meillä kaikilla ihmisillä on erikoisena helmasyntinä itsekkyys. Kyllä me näemme ja vielä enemmän kuulemme, miten paljon on aineellista hätää ja murhetta, mutta meidän on niin vaikeaa asettua mielikuvituksessamme hädänalaisen asemaan, niin että sen ymmärtäisimme. On niin vaikea luopua omasta mukavuudesta toisen hyväksi. Eiköhän tämä yhteinen hätä elämästämme ja toimeentulostamme liikuta jokaisen mieltä. Ehkä se hyvä, joka meissä jokaisessa piilee, puhkeaa tällaisina aikoina päällimmäiseksi. Onhan meillä jokaisella nyt enemmän kuin normaaliaikoina monenlaisia ylimääräisiä pakollisia veroja, maksuja ja luovutuksia ja niisäkin on jokaisella tietämistä, miten selviää. Sitten on vielä näitä vapaaehtoisia avustushommia, on rahana ja paketteina lähetettävä joka puolelle. Joskus tuntuu, että mistä kaikki riittää. Eikö olekin ihmeellistä, että on riittänyt tähän asti! Sotaväkemme voi hyvin rintamalla. Heille on riittänyt toimeentulo. Täällä kotirintamalla ei ole ollut niin suurta hätää leivästä kuin vuonna 1918. (Huom. äiti eli edellä mainitun ajan Pielisjärvellä pettuleivän maassa…) Hyvä työ ei jää Luojalta siunaamatta. Kaikki maallinen tavarahan on meillä lahjaa ja lainaa, joskin työn kautta, uskollisen ja ahkeran työn. Kun saamme taas rauhan ja kaikki teemme parhaamme mukaan työtä siinä kutsumuksessa, mikä itsekullakin on, epäitsekkäästi auttaen lähimmäistämme, niin nämä vaikeat ajat tasaantuvat huomaamattamme. Luojan aitassa riittää ruista ja rahaa, kun vain häneltä sitä pyydämme.

Kirjeistä käy ilmi, että yksityishenkilönä äiti harjoitti avustustoimintaa. Perheen vanhoista, pieniksi käyneistä vaatteista äiti ompeli kylän köyhlle lapsille päällepantavaa. Joulun alla kierrettiin hevosella viemässä jauhoja, ryynejä, sianlihaa ja jotain leivottuakin köyhimpiin mökkeihin. Vielä tänä vuonna (1988) muisteli silloinen mökin tyttönen saaneensa joulupiparkakut perheeseensä, se toi juhlan. Omassa perheessäkin oli rahasta tiukkaa, me lapset käytimme isommilta pieniksi jääneitä vaatteita eikä äitikään juuri uutta vaatetta saanut, mutta oli vieläkin suuremmassa ahdingossa eläviä äidin mielestä.

Hilja Suomalainen ja lapset Sisko, Erkki ja Jorma 1930-luvulla. Kuva Päivi Miettinen.

Savonniemi 1939-44 – Sisko Suomalaisen muistiinpanoja 2

Sisko Suomalainen 1960-luvulla. Kuva Päivi Miettinen.

Sisko Suomalainen (s.1925) vastasi vuonna 1988 Museoviraston kyselyyn aiheesta Naisten toimet ja työskentely sotavuosina 1939-1944. Julkaisen Siskon tekstin tässä blogissa. Olen saanut tekstin Päivi Miettiseltä, jonka täti ja kummi Sisko oli. Sisko syntyi Siilinjärven Pöljällä Salomo ja Hilja Suomalaisen perheeseen seitsemäntenä lapsena. Perhe viljeli Savonniemen tilaa Pöljänjärven rannalla. 

Eläimet kävi teurastamassa joku naapurustossa asuva mies, mutta veren vispaamisessa ja muussa avustamisessa oli joku naisväestä. Äiti taidollaan leikeli ruhon oikeaoppisiin osiin ja sisälmykset eroteltiin. Suolien tyhjennys ja pesu ei ollut mitään haluttua homma, mutta pakkohan sekin oli jonkun tehdä.

Sota-aikana separoitiin maito kotona kermaksi ja kurriksi. Kerma vietiin noin joka toinen aamu junalle meijeriin, ensin soutaen kesällä, talvella hevosella pysäkille. Tarpeen mukaan kermasta kirnuttiin kotona voi, kurrista tehtiin piimää ja kokkelia, eläimillekin sitä juotettiin.

Ojaa ei meillä naisväki kaivanut, siihen ei tainnut paljon miesväkeäkään riittää, mutta lannanajo ja sen levitys pelloille oli tavanomaista naisten ja nuorten työtä. Moniin maataloustöihin olimme naiset ja lapset pienestä pitäen aina osallistuneet, joten työ oli tuttua, mutta sota-aikana oli jaksettava myös raskaat, lihasvoimaa vaativat työt. Onneksi sisareni oli lapsesta saakka ollut innostunut hevosista, joten hevoshommat sujuivat häneltä helposti. Kyllä minunkin oli pakko oppia hevosia käsittelemään.

Vasemmalta Sirkka, Väinö ja Sisko Suomalainen Savonniemellä 1930-luvulla. Kuva Päivi Miettinen.

 

Sisar kävi 1943 naisille järjestetyn maamieskoulun Vihdissä, mutta sai kouluun sisältyvän harjoittelun suorittaa kesällä kotona, mikä olikin kertakaikkinen pelastus talon töille. Vanhin veli lomilla ollessaan neuvoi koneitten ym. työkalujen käyttöä ja hoitoa, myös tarvittaessa kirjeitse. Naapurissa asui evakkona vanhahko karjalaisevakkomies, joka kävi tekemässä korjaus- ja remonttitöitä. Tosin hän lähti takaisin Karjalaan kohta kun kotiseutu oli vallattu takaisin.

Sodan jälkeen palautui vanhakantainen jako naisten ja miesten töihin paitsi että edelleenkin naiset osallistuivat perunanistutus-, heinänteko- ja elonkorjuutöihin.

TALKOOT

Talkoita pidettiin kahdenlaisia: kylän lähinnä maattomalle väelle ilmoitettiin perunanistutus- ja nosto- sekä elonkorjuutalkoista. Tavallisesti väkeä saapuikin kohtaaisesti todennäköisesti ruoka- ja elintarvikepalkalla. Talvella oli puunvetotalkoot, niihin tuli naapuruston vanhempaa miesväkeä. Elonkorjuuaikana isä oli anonut kai työvoimapäällikön kautta Kuopion ja Siilinjärven Osuusliikkeiden henkilökuntaa talkoisiin. Useana sotasyksynä heitä olikin 15-30 henkeä kerralla niittämässä ja nostamassa kauraa seipäälle sekä perunannostossa.

Vuoden 1942 talkoopäivän ”menu” äidin kirjeestä: Pyhäaamuna klo 9 tuli talkooväki yhteensä 18 henkeä. Kahvipöytä oli kauniisti katettuvalkealle liinalle, kukkia koristeena. Syötävänä oli voilla vodeltuja karjalanpiirakoita ja pullaa. Sitten saivat mennä pellolle klo 11 asti, jolloin kutsuttiin syömään perunoita ja soossia, kukkakaalia ja punajuuria höysteenä. Ohraryynivelliä oli jälkiruuaksi. Leipää, voita ja piimää tietenkin. Iltapäivällä saivat pullakahvit ja klo 17.30 päivällisen, johon sisältyi lihakaalikeitto, rosolli ja marjapuuroa. Näytti kaikki maistuvan. Kaalikerät ja kukkia saivat viemisiksi ja palkakseen. Tämän tyyppistä talkooväen syöttäminen yleensä oli, syödä sai kyllälteen. Kerran perunannostotalkoiden aikana oli vanhin veli lomalla. Iltamyöhään ahersivat naiset pellolla, joka sattui olemaan erityisen liejuinen. Luvassa oli talkootanssit!

Salomo Suomalainen ja Savonniemen lapsia ja muuta väkeä 1940-luvulla. Kuva Päivi Miettinen.

Veljeni ainoana miehenä pyöritteli tyttöjä vuoronperään itsekutakin gramofonin säestyksellä, tyttöparillakin siinä mentiin. Se lysti taisi hyvät ruuatkin voittaa. Kyllä meiltäkin käytiin naapureissa talkoissa. Muistan kerran olleeni talossa, jossa oli myös sotavankeja töissä. Nostettiin perunaa. Minua vangit sekä pelottivat että herättivät uteliaisuutta. Puhua heille ei saanut. Kerran naapurin vangit vartijansa kanssa kulkivat jonnekin kotimme kautta. Oli pyhäaamu ja meillä vastapaistettuja piirakoita. Äiti tarjosi niitä vangeille. isäkös siitä hirmustui. Äiti vain selitti, että jos hänen poikansa sattuvat joutumaan vangiksi ryssänmaalla, niin hän toivoo, että joku heillekin olisi ystävällinen ja antaisi ruokaa.

TYÖVELVOLLISET

Etenkin kesällä 1941, jolloin ei ollut yhtään miestä peltotöissä, oli meillä Kuopiosta ja Siilinjärven kirkolta parin tuttavaperheen rouvat ja lapset heinä- ym. töissä. Koululaisia työvelvollisena oli lähes joka kesä, sukulaisia ja mm. eräs luokkatoeverini. Kesällä 1944 evakkoperheen jäsenet osallistuivat heinätöihin. Lyhempiä aikoja oli milloin kukakin kaupunkilaissukulainen ja tuttava auttelemassa. Palkkana kyllä kaikki halusivat erilaisia elintarvikkeita ensisijaisesti, raha oli toisarvoinen palkka.

HEVOSET

Kotona oli kaksi hevosta. talvisotaan luovutettiin yksi, joka sinne myös jäi. 1940 ostettiin uusi hevonen, joka lähti jatkosotaan jääden sille tielle. Jossain vaiheessa ostettiin jonkunlainen kopukka. Onneksi kotiin jäänyt hevonen oli vireä ja älykäs. Joskus lainattiin naapurista hevosta ja talkoisiin pyydettiin tulemaan hevosen kanssa, milloin sellaista tarvittiin, esim. puunveto. Ei ollu traktoria. Hevoset niinkuin lehmätkin pyrittiin hoitamaan mahdollisimman hyvin, ne olivat kuin perheenjäsenet.

Hilja Suomalainen ja Savonniemen Laukki-hevonen. Kuva Päivi Miettinen.

 

Naisten työt kotirintamalla 1939-44 – Sisko Suomalaisen kuvaus sotavuosien Savonniemeltä

 

Sisko Suomalainen 1970-luvulla. Kuva Päivi Miettinen.

Sisko Suomalainen (s.1925) vastasi vuonna 1988 Museoviraston kyselyyn aiheesta Naisten toimet ja työskentely sotavuosina 1939-1944. Julkaisen Siskon tekstin tässä blogissa. Olen saanut tekstin Päivi Miettiseltä, jonka täti ja kummi Sisko oli. Sisko syntyi Siilinjärven Pöljällä Salomo ja Hilja Suomalaisen perheeseen seitsemäntenä lapsena. Perhe viljeli Savonniemen tilaa Pöljänjärven rannalla. 

MAA- JA METSÄTALOUS

Talvisodassa oli v. 1917 syntynyt veli. Kaksoisveljet (Arvo ja Veli) suojeluskuntalaisina toimivat vartiointitehtävissä omalla kylällä, joutuivat sotaväkeen keväällä 1940. Jatkosodassa edellämainittujen lisäksi oli v. 1921 syntynyt veli, joka varusmiesaikana saamansa keuhkopussintulehduksen takia oli sairauslomalla kotona 1942 useita kuukausia. Talon työmies kaatui talvisodassa. 1942 saatiin työmieheksi sotapalveluksesta vapautettu yli 40-vuotias mies, jonka monilapsinen perhe sai muuttaa asumaan toisen maatilamme rakennuksiin (Hoikinharju).

Perheenjäsenistä työskentelivät sota-aikana vakituisesti kotitilalla äiti, sisar (s.1918), lukuunottamatta vuoden kestävää maamieskouluaikaa 1943, veli (s.1927). Minä (s.1925) työskentelin kotona kaikki koulun pitkät loma-ajat. Isä oli toimensa vuoksi paljon poissa kotoa, mutta etenkin viljankorjuuaikana hänelle myönnettiin lupa maataloustöihin kotiin. Tietenkin hän suunnitteli ja organisoi maatilan työt, mutta hänen matkilla ollessaan äiti oli kyllä pätevä johtaja. Hänen vastuullaan käytännössä oli sekä maanviljelys- että karjanhoitotyöt, kotitalouden hoidon hän itse myös suurimmalta osin teki, lisäksi henkisen ilmapiirin ylläpitäminen optimistisena oli äidin ansioita.

Sisar Helmi työskenteli pääasiassa ent. miesten töissä, hän teki hevosajot paljolti, osallistui peltojen muokkaukseen, viljojen konekylvöön, niitti niittokoneella heinät, ajoi lantaa pellolle, talvella ajoi heinät hevosella ladosta navetan ylisille, puitakin metsästä. Sen lisäksi hän osallistui lehmien lypsyyn ja mikäli aikaa jäi, kotitaloustöihin, kankaankutomiseen talvisin jne. Minä työskentelin pääasiassa koulun loma-ajat maataloustöissä. Kunnan työvoimapäällikkö antoi koulua varten todistuksen siitä, kotitilalla tarvittiin maataloustyöhön työvoimaa ennen virallista koulun lukukauden loppua. Tottakai sitä oli tehtävä talossa sitä, mikä oli kulloinkin ajankohtaista.

Velipoika (s. 1927) jotui jo nuorena raskaisiin töihin, vuodesta 1942 kyntämäänkin joko työmiehen tai toisen pojan kanssa. 1932 syntynyt velipoika autteli kevyemmissä askareissa, kasvitarhan hoidossa, ajoi hevosella heinäkuormia latoon. talvet hän olikin kansakoulussa sisaren koululla Ilomantsissa. Palkattu karjanhoitaja osallistui myös päivällä peltotöihin heinäpellolla, elonkorjuuseen ym.

Salomo ja Hilja Suomalainen lapsineen Savonniemellä 1930-luvun lopulla. Kuva Päivi Miettinen.

Tilapäisapua saatiin kylältä maattomien mökkiläisten vaimoja ja lapsia, naapureiden ikääntyneitä miehiäkin viljan niittoon esimerkiksi. Kylän invalidisuutari oli monena syksynä viljanniitossa. Sodasta lomalla olevat veljet olivat tiukasti peltotyössä koko lomansa ajan nimenomaan kevät-, kesä-, ja syksylomilla. Kirjeistä selviää, miten yksi veljistä pystytti heinäseipäitä, toinen ajoi haravakonetta koko loman ajan. Vanhin veli sai jonkin kerran ns. puintilomaa syksyllä. Yleensä lomalla olevat veljet joutuivat raskaimpaan työhön.

Naiset ja nuoriso joutuivat ajoittain suoriutumaan kaikista aikaisemmin miesten nimissä olleista töistä: maanmuokkaus, siihen liittyvät hevostyöt, kylvöt, sekä niittokoneella ja käsin niitto, heinä- ja eloseipäiden pystytys, heinien ja elojen seipäälle nosto ja korjuu latoihin, perunavakojen teko hevosella ja vakoauralla, samoin vakojen aukiajaminen syksyllä, perunalaatikoiden siirto pellolta hevosella kellariin, riihessä puiminen (rukiit, herneet), osallistuminen konepuintiin, jostain saatiin mies puimakoneen moottorin käyttäjäksi. Polttopuita tehtiin metsässä, joskus niitä ajettiinkin hevosella pihaan.

Raskainta oli suoturpeen nosto 5 kilometrin päässä sijaitsevalta suolla. Sinne käveltiin aamulla evään kanssa ja palattiin iltamyöhällä. Alkukesästä suosta hakattiin ns. pertuskalla n. 40×40 cm kokoiset palat, jotka sitten kuokalla kiskottiin irti ylös penkalle. Siitä vettävaluvat turvekuntat nostettiin käsin haasioille kuivumaan. Loppukesällä kuivuneet kuntat kannettiin sapilailla latoon. talvella vietiin hevosella suoladolle puimakoneen moottori ja turvekunttien repijä; kuivat kuntat hajotettiin turvepehkuksi, joka sitten heinähäkissä hevosella vedätettiin navetan ylisille käytettäväksi lehmien kuivikkeena ja lannan sitojana, myös virtsan. Näin saatiin erinomaista maanparannusainetta savipelloille. Ennen sotaa suotyöhön miehet tuskin hyväksyivät naista edes kahvinkeittoon, niin raskaana he pitivät hommaa. Kesällä 1941 naiset ja lapset selviytyivät urakasta, myöhempinä sotakesinä oli jokunen mies lisäapuna.

Turpeen nostoa Savonniemellä naisten ja lasten voimin. Kuva Päivi Miettinen.

Raskasta oli myös viljan kuivaus kaukana kylällä, kotona ei ollut kuivaamoa. Omakohtainen kokemus eräänä syksynä oli seuraava: viljasäkit  kärrättiin ensin rantaan, siitä veneeseen, isä oli kaverina. Sitten soutumatka kovassa tuulessa oli n. 2,5 km. Taas säkit käsikärriin, joka työnnettiin 2-300 metriä Lassilan talon kuivaamolle. Siellä taas säkkien nostelemista, kuivaamon lämmittämistä ja taas viljat säkkiin ja sama rahti takaisin kotiin syyspimeällä järvellä. Koti sijaitsi järven takana, sulan aikana maantietä ei ollut, joten kaikki raskaskin kuljetus piti tapahtua veneellä. Se oli sitä ylimääräistä vaivannäköä. Talvella sentään päästiin jäätä pitkin hevosella.

Myllymatkat satutettiinkin enimmäkseen jääkelin ajaksi. Leipäjauho- ja ryynimylly sijaitsi noin 10 kilometrin, vehnämylly noin 20 kilometrin päässä. Jyväsäkit lastattiin rekeen jo edellisenä ltana, aamuvarhaisella oli lähdettävä matkaan. Sisar ja nuorempi veli ne myllymatkat tekivät useimmiten. Iltapimeällä ehtivät kotiin, joskus oli oltava yötäkin myllytuvan uunin päällä. Näin saatiin jauholaareihin ruis- ja ohrajauhot, vehnäjauhoja 1., 2., ja 3. luokan sekä grahamjauhoja, ohra- ja kauraryynit, talkkunajauhot, jotka tehtiin ensin keitetystä ja sitten uunissa kuivatusta ohrasta.

Kertomus jatkuu.

Hannes Rissanen kertoo Pöljän vanhoista asuinpaikoista

Seuraava teksti on ilmestynyt Savon Sanomissa 18.9.1977. Sen on kirjoittanut Hannes Rissanen. Oheisen kartan numerot viittaavat tekstin numeroihin.

Luettelen äkkimuistamalta muutamia ”nuoria” Pöljän kylässä olleita mutta jo hävinneitä asuinpaikkoja, jotka ovat olleet asuttuina n. 250-40 vuotta sitten. Kun neljäkymmentäkin vuotta on kulunut alkaa paikalla olleen asunnon häviämisestä, niin luonto on tällöin ehtinyt ottaa omansa takaisin ja nämä entiset asuinpaikat ovat metsittyneet.

1. Ruotusotamiehen mökki

Knuutilan (nykyisen Lintuniemen maalla). Rakennettu ruotujakolaitoksen aikana oletettavasti 1720-luvulla. Tämä mökki on ollut Knuutilan ja naapuritilojen ylläpitämä. Ruotujakolaitoksen lakattua paikka on varmaankin ollut n. 120 vuotta asumaton. Mökissä asuneista ruotusotamiehistä eikä heidän nimistään ole tietoa.

2. Nissilän mäkitupa

Samoin kuten edellinenkin Knuutilan tilan mailla. Tämän mäkituvan haltijana on ollut Taavetti Nissinen ja siinä on 1883 syntynyt ja sittemmin kasvanut maanviljelysneuvos Tatu Nissinen. Taavetti Nissinen on ehkä pääasiallisimmin toimeentulonsa saanut karjan välityksestä. Kerrotaan ja myös muistan, että hän hyvin yleisesti käytti sanontaa: ”Jah-Jah ja ventta.” Ja edelleen: ”Jaj-Jah, eipä tullut sian kauppoja.” Kerran pelatessaan korttia Uappolan Uatun kanssa hän oli hävinnyt muutaman hilikun ja tämän jälkeen Taavetti useamminkin kerran oli päivitellyt: ”Ai mualimasitä Uappolan Uatua, kun se on kova korttimies”. Nämä ja monet muut Taavetin sanonnat ovat jääneet kylällemme siivekkäiksi sanonnoiksi, joita vieläkin käytetään. – Taavetti Nissinen koulusivistyksen ymmärtävänä pani ainoan poikansa Tatun opin tielle Kuopion lyseoon. Äitini – Nissisten lähinaapuri- kertoi, että kun tatu oli ollut muutaman viikon Kuopiossa, niin eräänä lauantai-iltana Tatu-poika kipaisi kotiinsa yllättäen. Isä-Taavetti kysymään: ”No, entäs nyt?” Tuohon Tatu oli vastannut, että hänet erotettiin koulusta. Siihen isä: ”Jah-Jah”. Meni lauantai-ilta ja sunnuntaipäivä niin ettei asiasta puhuttu mitään. Anivarhain maanantaiaamuna Tatu herätettiin ja isä Taavetti kovistellen sanoi, että lähetäänpäs kävelemään Siilinjärvelle laivaan ja sieltä sitten Kuopioon ottamaan selvää, mistä johtui koulusta erottaminen. Tällöin Tatu tunnusti, ettei häntä ole koulusta erotettu, mutta ettei hän halua siellä olla, ”koska ei ole Lintuniemen Pekkakaan”. – Siitähän sitä sitten opintie jatkui aikanaan ja aikanaan Tatu valmistui agronomiksi ensimmäisenä Helsingin Yliopistosta. Sitä ennen agronomien valmistuslaitoksena oli ollut Mustialan Maanviljelysopisto.

Nissisen mäkitupa oli tuhoutunut vuosisadan vaihteessa tulipalossa.

3. Kiärmeharjun mökki

Särkiniemen aluskunnassa. Viimeiset asukkaat Kiärmeharjussa olivat Aaro ja Riikka Väisänen. Kun Kiärmeharjun Riikka 53-vuotiaana järkyttävällä tavalla 8.9.1928 menehtyi kotipihaansa vihaisen sonnin puskemana, niin kirjailija Kalle Väänänen kirjoitti Riikasta muistokirjoituksen Savo-lehteen, jossa parhaiten käy selville minkälainen sanataiteilija Riikka todella oli. Nykyään Kiärmeharjun mökistä on vain raunioita jäljellä metsittyneellä kummulla.

4. Särkiniemen kahamökki

Tässä mökissä asuivat 1920-luvulla Aaro ja Tilda Pellikka. Tildallakin oli sanavalmiutta ”myyvä asti”. Myös Tildaa Kalle Väänänen haastatteli ja kirjailijan kehoituksesta Särkiniemen isäntä sai tehtäväkseen järjestää Riikka ja Tilda samanaikaisesti Särkiniemen tupaan sanaharkkasille. Varmaankin Kalle Väänänen sai näiltä eukoilta tuluksia kuuluisaan

”Pyykkirannassa” -runoonsa.

5. Kivipuro 

Taavetti ja Maria Kervisen asuinpaikka 1920-luvulla. Taavetti Kervinen oli nuorena miehenä ollut Venäjällä ja oli siellä muun ohella oppinut puutarhakasvien kasvattamisen taidon. Erittäin kuivalla hiekkaperäisellä hän sai kasvit kasvamaan mitä rehevämmin. Hän keräsi metsälaitumelta lehmien jätöksiä ja kantoi niitä ”rekooliinsa”. Käymälän pito oli myös näppärästi ja vaivattomasti ratkaistu. Pieni istuinpukki siirrettiin tarpeen mukaan noin pulskan sijansa mitta aina entisen viereen ja näin tulivat omaperäiset lannoitteen sopivasti hajotettua. – Kervisen jälkeen Kivipuron mökki jäi 1920-luvun lopull autioksi ja sittem puretuksi. Nyt mökin ja kukoistavan puutarhan paikalla on ankea sorakuoppa.

6. Roopila

Nimensä mökki oli saanut sen haltiasta Roopi Vallasta. Vuosisadan alussa Roopin vaimo Olga oli hirttäytynyt navetanladossa ja tuo järkyttävän tapahtuman johdosta mökin tienoo oli varsinkin lapsille suuren pelon kohteena. Vuosikymmenien jälkeenkin Olgan edesmenosta verroinkin pimeällä lapset kovasti peläten juoksivat kipin kapin Roopilan ohi.

Roopilassa vielä asuttiin 1910- ja 1920-luvulla. Asukkaina olivat August ja Sohvi Julkunen ja viimeksi Yrjö Kinnunen perheineen pari vuotta, kunnes Roopila n. 1930 tuhoutui tulipalossa.

7. Martikkala

Martikkalassa asui noin 60-70 vuotta sitten Martikaisia, jotka olivat tulleet jostakin pohjoisesta vai lieneekö asia ollut niin, että tämä Martikaisen emäntä oli kotoisin Pohjanmaalta. Naisethan eivät Pöljällä ainakaan Pöljällä tupakoineet, mutta tämä Martikaisen emäntä oli suuren ihmettelyn kohteena, kun hän piipulla tupakkaa poltti jopa kylässäkin ja tavallisimmin penkille kylelleen asettuneena. Lienee nautinto tällöin ollut sitä verrompi. Myöhemmin mökissä asui Taavetti ja Anni Ruuskanen. Huonokuuloisuudesta johtuen Taavettia kutsuttiin ”Tottelemattomaksi Taavetiksi”. Hän oli nuoruudessaan ollut pohjoisessa ja jopa Ruotsin puolellaja siellä hän oli oppinut joitakin ruotsinkilen sanoja, joilla hän silloin tällöin ”rehvasteli”.

Tämä mökki tässä luettelossa mainituista oli viimeisimmäksi pystyssä ja asuttavana. Vasta 1940-luvulla mökki on purettu ja uuniraunio on enää vesakon keskellä muistuttamassa siitä, että silläkin paikalla on asuttu.

8. Kuusikko

Kuusikko oli Karppisten asuinpaikkana jonnekin 1920-luvun alkupuolelle saakka. Heidän jälkeensä tällä paikalla asui Taavetti Hirvonen perheineen jonkun kymmenen vuotta, kunnes tuli tuhosi tämänkin mökin. Nykyältään raunioaukiota kutsutaan Palopaikaksi.

9. Lutinmäki

Asuinpaikka oli Jahvetti Launosen hallinnassa yli 60 vuotta sitten. Launosen kaksi tytärtä Aino ja Hilma olivat mökin pihapiiriin tuoneet omenapuiden taimia. Vieläkin on yksi omenapuu autioituneella kumpareella muistona heistä.

Myöhemmin Lutinmäessä asui muun muassa Pekka Launonen (ei tiettävästi sukua Jahvetille). Kähisevän äänensä johdosta Pekkaa kutsuttiin ”Soikko-Pekaksi”.

10. Maja-aho

Maja-aho on niin vanha asuinpaikka, että nykypolvi ei tiedä mitään tällä ”aholla” asuneista ihmisistä. Mutta pienet peltotilkut tällekin mäkiharjanteelle on aikoinaan raivattu kiviraunioista päätelle.  Sitkeästi Maja-ahon nimi on pysynyt paikkojen nimistössä, koska tämä nimi vielä nykyisissä kartoissa oikein paikoitettuna esiintyy.

11. Uuhmäki

Tälle paikalle aikoinaan rakennettu mökki on Pöljän kylän korkeimmalla mäellä ja täällä ovat viime vuosisadan puolella ensiksi asuneet Kejoset. 1890-luvulla Uuhmäkeen on Aaro Väänänen mökin haltijaksi siirtynyt. Väänäset ovat täällä asuneet vuoteen 1917 saakka, jonka jälkeen mökki on autioitunut ja lahonnut paikoilleen. Onpa ”sulan” peltotilkun raivaaminen illut mitä kovimman työn takana päätellen niistä valtavista kiviaidoista, jotka vielä ovat synkeässä metsässä havaittavissa. Uuhmäellä on 1903 syntynyt Hannes Väänänen, joka paremmin tunnetaan ”kortti-Tuomarin” nimellä.

12. Pitkänpään karjamaja

Pöljän järven lounaisrannalla olevalla Harjun talolla olivat suuret metsäalueet järven ja kylän itäpuolella. Vanhan tavan mukaan lehmät laidunnettiin metsälaitumilla ja niinpä Harjun karjakin kaukana talouskeskuksista Munakan ja Uuhmäen saloilla. Lehmien hoitoa ja lypsämistä varten oli viime vuosisadalla rakennettu Pitkänjärven rannalle karjamaja, jossa talon kaksi palvelijatarta yöpyi. – Tiina Takkunen oli ollut Harjun talossa palveluksessa 1921, jolloin Pitkänpään karjamaja oli viimeistä kesää käytössä. Arvailuun etteikö se olut mieluisaa ja romanttista olla kesät karjamajalla Tiina vastasi:

”Siitä oli karjamajaidylli kaakana. Ani varhain aamuisin ja myöhään illalla piti laakata karjoo ehtimässä ympäri saloja. Päivällä maijot oli souvettava Harjulle, jonne soutumatkoo ylj 5 kilometsriä. Vappaapäivijä ei ollu., oli pyhäsä ja arkesa aina vuan painettava töitä päivästä toiseen. Palavelustovereistan en muista muuta erikoisempia nimityksiä käätetyn kui yhtä vanahempoo palavelijaa kututtiin Lorska-Miinaksi.”

 

 

 

Surkea tapaturma

Tämän kuun 1. päivää vasten yöllä hukkui Maaningan Pöljällä talollinen Kalle Savolainen ja Pekka Vartiainen Kuopion Toivalasta Pöljän järveen. Samaan matkueeseen kuului myöskin kaksi muuta miestä, nimittäin taloll. Erik Toivanen Maaningan Hamulasta ja Kalle Zakeus Kuopion Kasurilasta, jotka tulivat pelastetuksi. Tämä nelimiehinen matkue, joka oli osaksi väkijuomista liikutettuna, oli puolen yön tienoissa Solan rannasta lähtenyt pyrkimään Särkiniemen puolelle ja kuinka liene ollut, kerrotaan veneen tapin olleen poissa, jota eivät miehet vesille lähtiessä huomanneet, vajosivat lähellä rantaa vellamon helmaan. Surkeita huutoja kuultua oli Särkiniemestä riennetty hätäpaikalle ja hädintuskin saatiin vähissähengin mainitut Toivanen ja Zakeus ylös, vaan heidän toverinsa olivat kadonneet veden pinnalta. Heti ryhdyttiin etsimään nuorilla haraten ja Vartaiinen saatiin ylös sunnuntaiaamuna noin klo 6 tienoissa, vaan kaiksita virvoituksista huolimatta ei henki palannut ruumiiseen. Sitä vastoin Kalle Savolaisen ruumis saatiin ylös vasta klo 1 tienoissa päivällä, jota myöskin ryhduttiin kaikin voimin virvoittelemaan ja iltapäivällä lääkärin apua saatua jatkettiin sitä aina kello 9 illalla, jolloin lääkärin täytyi todistaa kaikki virvoitustoimet turhiksi, henki oli auttamattomasti paennut. Savolaista jäi suremaan vasta kihlattu morsian ja Vartiaiselta vaimo ja lapsia.

Otava 6.10.1904