
Kirjoittanut Mirjami Kauppinen 2022
Oli täydellinen kesäkuun päivä 2013. Mökkioloissa parhaimpiimme pynttäytyneinä kävin mieheni kanssa aikamatkalla valokuvien ja tarinoiden kautta Siilinjärven Pöljällä, kun osallistuimme kylän kulttuuripolun avajaisiin. Viehättävän tuulahduksen menneisiin antoi tutustuminen punavalkoisen, jykevähirsisen Puustellin historiaan. Siitä kertovassa kulttuuripolun kylätaulussa oli muuan nimi, kersantti Johan Hollender – mutta eihän se saanut hälytyskelloja soimaan. Ei vielä!
Hiljalleen seitsemän sukupolven päässä miehestäni ollut nimi Hollender kuitenkin avautui. Tiedossamme oli, että mieheni isän puoleinen mummo oli syntynyt Hollenderina. Nimi vaihtui Murtomäeksi vuoden 1906 sukunimien suomalaistamiskampanjassa, kun kirkkoherra oli houkutellut nilsiäläistä perheenisää nimen vaihtamiseksi.
Johan Hollender ruotusotilaana Pöljän Puustellissa
1700-luvulla pöljäläiset elelivät Ruotsin valtakunnan rajaseudulla. Ruotsin sotilaskuningas Kaarle XII lähti kukistamaan Pietari Suuren Venäjää. Ja huonosti kävi. Pultavan taistelussa romahti lyhytaikainen suurvalta Ruotsi. Suomessa alkoi isoksivihaksi kutsuttu aika 1713 – 1721. Maata hallittiin niinä aikoina Ruotsin lakien asemesta venäläiseen tapaan, joten mielivalta jäi kansan muistiin hyvinkin kauaksi aikaa. Siis aikamoista villiä itää täällä kasakoineen kaikkineen. Eivätkä maalaiset päässeet mailtaan edes pakoon. Enpä usko, että tuo aika jää pahasti jälkeen villistä lännestä, josta tytöntilliäisenä oli tapanani taskulampun valossa lukea tarinoita.
Pöljän Puustelli on alkuaan yksi Kuopion komppanian yhdeksästä virkatalosta eli puustellista. Talo oli nimeltään Pöljä Boställe, kun noin 27-vuotias, olletikin nykykielellä hyvin treenattu ja timmissä kunnossa oleva lippumies (förare) ja myöhemmin kersantiksi (sergeant) ylennetty Johan Hollender tuli Pöljälle. Lippumies asutti tontilla tönöttänyttä alkuperäistä taloa isovihan päättymisen jälkeen 17 vuotta eli vuosina 1727 – 1744.
Johan Hollender oli poissa virkatalostaan kaksi ja puoli vuotta. Ruotsin hattupuolue kun halusi revanssia Venäjästä ja hävisi sodan. Rajaksi tuli Kymijoki. Tätä aikaa 1742 – 1743 kutsutaan pikkuvihaksi. Johan Hollender jäi Lappeenrannassa venäläisten vangiksi elokuussa 1741, mutta pääsi vankeudesta huhtikuussa 1743. Uudelleen Johan asui Puustellissa vuosina 1747 – 1748 siihen saakka, kun hän erosi sotilaspalveluksesta aloittaakseen tilanomistajana.
Silloisessa Ruotsin valtakunnassa maksettiin osa virkamiesten ja upseerien rahapalkasta antamalla heille asuttavaksi virkatalo. Mutta sitten kaikki muuttui. Venäjän käynnistämä Suomen sota 1808 – 1809 lopetti Ruotsin vallan ja ruotujärjestelmän, joten sotilaiden virkatalot jäivät Keisarillisen Suomen Senaatin hallintaan.

Maalaiskylän elämää
Mitähän lienee Johan-soturi miettinyt ajastaan Pöljällä? Ainakin hän on todennut ihmiset puheliaiksi ja lupsakoiksi. Hän näki kyläläisten olevan kovia kalastamaan järvillään ja lammillaan, kun melkein joka talossa oli sopivia kalastusvälineitä, oli nuottaa, rysiä ja katiskoja. Ihmiset olivat ilmeisesti myös ahkeria maanviljelijöitä. He kasvattivat lehmiä, hevosia, sikoja ja lampaita, vaikka savolaisia onkin iät ja ajat pilkattu saamattomiksi ja laiskoiksi. Osan maidosta viljelijäperheet varmaan erottivat kermaksi ja kirnusivat voiksi, joka suolattuna ja puupyttyihin tiiviisti pakattuna säilyi viileässä kellarissa syömäkelpoisena hyvinkin pitkään.
Pöljälläkin harjoitettiin pääasiassa vuoroviljelyä. ”Ihmettelin tätä vuoroviljelyä, kun pelto lepäsi joka toinen vuosi. En uskonut alkuunkaan sellaisen menestymiseen, ihan siksi kun itse olin sotilas – tosin vain upseeriston alemmistoa, mutta silti. Niityillä viljeltiin erityisesti ohraa. Kaura, vehnä ja ruis olivat vähemmistönä. Herne ja nauris toivat piristystä ruokalautaselle. Kuitukasveista viljeltiin hamppua ja pellavaa. Näistä naiset päivänäöllä ompelivat nuttuja, hameita ja pöksyjä. Humalaakin pöljäläiset näyttivät ´viljelevän´ ainakin omiksi tarpeikseen”, Johan saattoi todeta lakonisesti.
Otaksun, että Ruotsin itäisissä osissa osattiin ottaa ilo irti arjesta suosimalla iloista seuralaisuutta toisin kuin lännempänä maata: vierasvaraksi kun oli tarjolla alkoholipitoista olutta. Kallista kahviakaan raaskittiin tuskin ryystää tasseilta toisin kuin nykyään mukeista keittiössämme hörppäilemme, elämän lisävuosien toivossa. Ei ainakaan Ruotsin valtakunnassa 1700-luvulla tuhoon tuomitun kahvinkieltolain aikana, kun sen avulla yritettiin hillitä väen hinkua massia vaatineeseen ulkomaitten ylellisyystuotteeseen. Tavallisen kansan eli rahvaan ja muittenkin oli vaan silloin pakko opetella uusia tapoja, keittää korviketta varsinkin rukiinjyvistä.
Niin suursavolaiset kuin vaatimatonta elämää viettäneet vähäsavolaiset pohjoisempana lienevät olleet myös pehmeän leivän purijoita. Naurunpurskahduksia on varmaan silloinkin aiheuttanut torstaisin syöty hernekeitto äänekkään haisevine tervehdyksineen. Riesasta huolimatta hernekeiton syönti on ollut maassamme sitkeästi tapana jo vuosisatojen ajan ja nykyään muuntuneena vegaaneita varten jopa kasvishernekeitoksi.
Uskalsikohan Johan raottaa, ja millä tavoin, tulevaisuutensa verhoa niin aikakautensa kapiaisena kuin kansalaisena ja pallotella mielessään, miten aikoo elättää ison lapsilaumansa. Jospa hän olisi scifimäisesti teleportannut itsensä sekä perässään ratsastaneen, hiihtäneen, juosseen, kävelleen tai ilmastohäpeästä kärsivän sähköautoilevan jälkeläisparvensa kauaksi tulevaisuuteen, olisi nähnyt täällä elettävän ilman keisaria ja kuningasta.
Tai olisiko Johan tyytynyt vain kokeilemaan, miten hän käyttäytyy vuoden ensimmäisenä päivänä, onko lauhkea kuin lammas vai öykkäröikö huushollissa vierailevan ärripurrin vuoksi.
Tuskin nimismiehen – Johanin Paldanius-sukuisen apen – on kuitenkaan tarvinnut valistuksen vuosisadalla ohjeistaa uudenvuodenjuhlijoita: ”Tällä kertoo uuvevvuoje juhlinnassa jätetää ne viinaputelit piiloo iha tykkänää ja vuan kahvikupposen iärellä muistellaa männyttä vuotta”, kuten savolainen poliisi vielä muistutti valistuksen hengessä liki 300 vuotta myöhemmin. Samanaikaisesti moni Puustellin naapureiden naimaikäisistä lettipäisistä neidoista on saattanut piehtaroida peruskysymyksensä äärellä ja painellut menemään uudenvuoden aattoyönä sikapahnan ovelle kysäisemään sialta: ”Piäsenkö minnäe tänä vuonna naemissii?” Ja jos sika on röhkäissyt, niin naimakauppahan siellä edessä odotti kullekin vuorollaan. Luultavasti. Ennemmin tai myöhemmin. Vaikka toisiakin ennustamisen tapoja Pöljälläkin toki jo tunnettiin, kuten uutta tinanvalamista.
Minusta taas olisi mielenkiintoista kuulla kersantin äkseerausta ruotusotilailleen, jos olisi mahdollista ´körryyttää´ aikarattailla menneisiin. Arvelen ainakin ylimpien upseereiden puhuneen keskuudessaan ruotsia. Toisaalta ärräpäät kai ovat kuulostaneet aika samantyylisiltä niin suomeksi kuin suomenruotsiksi.
Johan Hollender, sotavangiksi ja kersantiksi
Palataan yli 40-vuotiaan Johan Hollenderin pikkuvihan vuosiin, aikakauteen joka oli tutkimustiedon valossa miehitetyn suomalaisalueen väestölle rauhallisempaa isovihaan verrattuna, mutta ei varmasti vangittuna olleelle lippumiehelle. Sikäli mikäli on uskominen kansanperinteessäkin kuvattuja raakoja vankien kidutustapoja. Totta tai ei. Nykyisin disinformaatioon voi perehtyä katsomalla aidoilta vaikuttavia tekoälyllä tuotettuja syväväärennös- eli deepfake-videoita.
Pikkuvihan verisin taistelu käytiin 1741 sijaiskärsijäksi joutuneessa pienessä mutta ratkaisevassa kaupungissa, Lappeenrannassa. Se joutui venäläisten ja ruotsalaisten taistelutantereeksi, koska Ruotsin ärhäkkä hattuhallitus oli julistanut sodan Venäjälle. Sodan Lappeenrannan taistelussa 23. elokuuta 1741 venäläiset joukot valtasivat kaupungin ja ottivat muun muassa lippumies Johan Hollenderin vangiksi. Hänet oli poistettu kaatuneeksi arveltuna kirjoista, mutta hän palasi vankeudesta 8.4.1743.
Taistelussa torvet soivat, liput liehuvat ja venäläinen eversti päällepäsmärinä mylvii, kanske på svenska: ”Luovuttakaa aseet ja tykit! Taistelu on turhaa!” Ruotsalainen kollega päättäväisenä vastaa huutaen: ”Me emme antaudu, Kuninkaan nimessä te ette pääse näille valleille!” Tällaista sanailua voisimme seurata nyt lähes reaaliaikaisesti somesukupolven videoista.Kuitenkin pikkuvihan aikaisen sodan loppu mahtipontisesta uhosta huolimatta oli tunnetusti Ruotsin kannalta surkea. Kun käsky kävi, pakko oli Johaninkin lähteä sotaan.
Oliko sodan alun perimmäinen syy kahden puolueen, hattujen ja myssyjen, sisäpoliittinen valtataistelukin täysin turhaa? Sitä Johan ehkä epätoivoissaan mietti marssiessaan kurmuutettavaksi Venäjälle vankeuteen reilun tuhannen muun vangitun sotilaan lailla. Oli suruissaan nähdessään paljon kaatuneita ja haavoittuneita tuossa huonosti valmistellussa sodassa, ylivoimaisen vihollisen edessä. Tai vangittu ei tilanteessaan miettinyt yhtään mitään, ei ollut ymmärtänyt kunnolla edes sotaan lähdön syytä ja yritti vain selviytyä hengissä, päivä kerrallaan.
Vankeudesta päästyään Johan osti 1743 tilan Kuopion pitäjän Kareslahdesta, mutta astui jälleen kersanttina palvelukseen 1744 eroten neljä vuotta myöhemmin.
Mitä sitten? Sota- ja vankeusaika, sairastelu ja ylipäänsä ikääntyminen kenties alkoivat kupata jo Johanin sielua, joten seuraavaa hyvitystaistelua Ruotsin vuoksi hän ei enää nähnyt, sillä vuonna 1700 Käkisalmen läänissä syntynyt Johan oli 80-vuotias kuollessaan Kuopion maaseurakuntaan kuuluneessa Kasurilassa. Hänen sukunsa talonpoikaistui. Osasta tuli vuokraviljelijöitä eli lampuoteja, torppareita, piikoja, renkejä, loisia, mäkitupalaisia ynnä muita.
Seuraava kärhämä koittikin vuosina 1788 – 1790, kun Ruotsi ja Kustaa III yritti Venäjää vastaan toisen kerran hankkia aluemenetyksiään takaisin epäonnistuen tässä kuitenkin. Ja uusien vallanhaluisten myötä tulee uusia sotia ja kriisejä. Uutta tuhovoimaa kehitetään, tulee kaatuneita, haavoittuneita, vangittuja ja mielensä etulinjoissa tärvelleitä, uusia uhreja. Kylvetään urakalla kauhua, kuolemaa ja kärsimystä myös siviilien keskuuteen. Solmitaan rauha ja eletään lyhyitä tai pidempiä rauhanjaksoja. Floora ja fauna muuttuvat. Sodista kerrotaan omat tarinansa, mutta niistä syntyy taas uutta, toivon mukaan normaalia historiankirjoitusta. Molemmin puolin.
Johan Hollender, kirkkoherran poika
Miksi Johan sattuikin ratsastamaan Savon sydänmaille, Pöljän Puustelliin? Mistä kaikki alkoikaan?:
Hollender-suku Ruotsissa sai ehkä alkunsa siten, kun hollantilainen kippari (skeppare) Willum Facht – tuli maahan, perheellistyi ja kuoli 1628 Turussa. Mutta mutta: miksikö hän tänne tuli? Ruotsi oli voimakas valtio, 30-vuotinen sota oli paraikaa meneillään Keski-Euroopassa, ja Hollannin taistelut merten herruudesta käytiin vasta myöhemmin. Voisiko syynä olla hollantilaisten muistissa kulkeutuneen 1500-luvulla tapahtuneen tuhoisan tulvan uhka uudelleen. Tai vaan rantautuminen hansakaupan jälkimainingeissa. Kuka tietää. Karski merenkävijä oli kai tottunut ikävään ilmastoon eikä siksi ollut pelännyt täällä edes pitkää talvea, lunta, jäätä, pimeyttä eikä taivaalta sataneita tiskirättien kokoisiakaan räntähiutaleita, sillä tätä kaikkeahan Ruotsin valtakunnassa kyllä riitti.
Johan Hollenderin isoisä, suvun vanhimpana tunnettu Hans Hollender asui Tammisaaressa jo 1623, työskenteli siellä muun muassa raatimiehenä ja pormestarina. Monet lapsista ja pojanlapsista käyttivät myös sukunimeä Ridder.
Johanin isä Johan Hansson Hollender kuoli Viipurin läänissä Kurkijoella 1706 pojan ollessa kuusivuotias. Isä oli kuollessaan kirkkoherra (kyrkoherde), ja sitä ennen hän oli työskennellyt kruununvoutina, ratsutilallisena ja rehtorina. Johanin ainoa veli Petter oli majurin arvoinen sotilas, joka myöhemmin työskenteli Oulussa myös kauppiaana, laivanvarustajana ja valtiopäiväedustajana. Eli velipoika teki ehkä jonkun mielestä ihan ´tolokun hommoo´, rahakasta ainakin. Sukunimi mieslinjalta luultavimmin sammui kuitenkin Petteriin.
Millaista se lapsuus oli ja millaisia lapsista tuli aikuisiästä? Sitähän meistä jokainen miettii elämäntarinoidemme äärellä. Johanin lapsuudesta en voi muuta sanoa kuin, että hän ehti elää ensimmäiset vuotensa varsin vauraassa, nykyihanteiden mukaisesti kaksilapsisessa perheessä.
Mitkä vaikutukset isän kuolemalla ovat olleet esimerkiksi ammatinvalintaan ja omaan perheeseensä, sitä en voi kuin päätellä. Johanin isä oli opiskellut sentään yliopistossa jo 1600-luvulla! Mutta jos ei ole ollut varaa kouluttautua, koska yleensä pappien lesket on naitettu uudelleen, niin sotilasura on perheen nuorille pojille mahdollisesti ollut ainoa väylä. Johan avioitui kahdesti. Ensimmäinen vaimo, majurin tytär Katarina Lunden, kuoli ja toinen vaimo oli nimismiehen tytär Liisa Laurintytär Paldanius, jolla suvulla on oma mielenkiintoinen historiansa. Lapsia kersantti-tilanomistaja tekaisi 14, joista yksi on mieheni esi-isä, Carl Gustav.
Virtaa Pöljäilystä
Miten mieheni myöhemmin hoksasi Hollenderin yhteyden Kauppisiin, vaikka nimi Pöljän kulttuuripolun kylätaululla hänelle silmiensä eteen tarjoiltiin? Sukuyhteys selvisi aiemmin alkaneen ja sittemmin rakkaaksi käyneen harrastuksen, sukututkimuksen avulla.
Eläköityminen mahdollisti lähes täysiaikaisen paneutumisen sukututkimukseen. Ja tottahan toki, mieheni istumatyö palkittiin sittemmin myös sukuseuransa kunniajäsenyydellä, kun hän hoiti työnsäkin ohella pitkäaikaisesti muutamia luottamustehtäviä sukuseuran jäsenten hyväksi. Kiittelin kerrankin miestäni hykerrellen mielissäni, kun hän löysi yhteisen rajapinnan omaankin sukuuni kahdeksan sukupolven takaa, kun olin kirjoittamassa omaa elämäntarinaani. Että pieni osaakin maailma olla! Arvostan kovasti tällaista menneiden aikojen kaivelua.

Pistäydytään vielä kerran Pöljällä, kun kylä linkitti Johanin savoksi Kaappisiin niin somasti, sattumalta. Elinvoimaisen Siilinjärven kunnassa sijaitseva Pöljä on eläväinen kylä Kuopion ´kuppeessa´, noin 34 kilometriä ´mualiman´ navalta, torilta. Käyhän katsomassa. Parkkeeraa itsesi Pöljän pysäkille ja lähde sieltä kiertämään kulttuuripolkua Pöljän Vanhatietä pitkin vaikkapa Puustelliin päin.
Olemme viettäneet vapaa-aikaamme kylällä 12 vuotta. Asumme hirsirunkoisessa talossa, ja nyt molemmat eläkeläisinä kiskomme sieltä käsin elinvoimaa etenkin suksimalla, samoilemalla, marjastamalla, kyläilemällä ja kasvimaata hoitaen.
Kylätauluihin voisi myös lisätä, että Pöljän kylälle soppii tulla – esimerkiksi juuri kulttuuripolulle kotiseutumuseoineen – ”kun matkakaan Pöljälle ee tänä pirun kalliin aaton polttoaeneen aekanakkaa maksa sen enempee ku muillekkaa”, ehdotamme me ´puoljpöljäläiset´, mieheni ja minä mukaillen ihmisten mielissä pitkiäkin aikoja ja matkoja kulkeutuvia hauskoja viestejä.