Savonniemi 1939-44 – Sisko Suomalaisen muistiinpanoja 3

 

Sisko Suomalainen 1950-luvulla. Kuva Päivi Miettinen.

Sisko Suomalainen (s.1925) vastasi vuonna 1988 Museoviraston kyselyyn aiheesta Naisten toimet ja työskentely sotavuosina 1939-1944. Julkaisen Siskon tekstin tässä blogissa. Olen saanut tekstin Päivi Miettiseltä, jonka täti ja kummi Sisko oli. Sisko syntyi Siilinjärven Pöljällä Salomo ja Hilja Suomalaisen perheeseen seitsemäntenä lapsena. Perhe viljeli Savonniemen tilaa Pöljänjärven rannalla. 

Polttopuut tehtiin ainakin 1941 ja 1942 naisten ja nuorison voimin. Minä kävin vielä koulupaikkakunnaltakin mottimetsässä. Se oli velvollisuus. Kun kotitilalle tuli valtiolta määräys ajaa valtion metsistä puuta yhteiskunnan tarpeisiin junakuljetukseen, oli talossa silloin jo työmies ja toipumislmalla oleva veli, jotka sen puusouvin hoitivat omilla hevosilla.

Perunannstoa Vilholan talon pelloilla. Kuva Halosen suvun albumista.

Luovutusvelvollisuus koski muistaakseni kaikkia viljelyksessä olleita viljalaatuja: ruista, ohraa, kauraa, vehnää, lisäksi perunaa, heinää, lihaa ja karjataloustuotteita. Luovutusnormit ilmoitettiin joka vuosi erikseen. 6.9.1942 isän kirjeen mukaan ei valtio ollut vielä ilmoittanut sen vuoden luovutusnormeja. Valtiolle luovutettavien elintarvikkeiden lisäksi sai myydä niitä esim. kaauppaliikkeille, ravintoloille ym. 1942 myytiin kotoani perunaa Varkauden Keskushotellille. Myydyn tavaran määrästä ja hinnasta oli tietenkin pidettävä tarkka kirjanpito. Isältä se kävi ammattinsa johdosta tottuneesti.

Eri vuosina sato ja karjantuotto oli erisuuruinen sääoloista ym:sta johtuen. Kesällä 1942 äiti kirjoittaa: Peltokasvit eivät ole kehuttavia. Kun syksyllä jäi kyntämättä niin kevärkyntö ei ole niin hyvä ja niinpä ei tullut niin hyvä muokkaus kuin olisi sietänyt. Ei ole myöskään apulantoja. Pakkanen on hävittänyt heinikoitakin. Jos sotaa vielä monta vuotta kestää, herkiää pellot kasvamasta. Viha viepi viljan maasta. On tässä pojille töitä, jos vielä sodasta palaavat.

1944 syyskuussa kirjoittaa isä: Puitiin ohria kahtena päivänä ja perunat nostettiin lauantaina ja maanantaina. Kun keväällä ei saatu perunamaata muokatuksi märkyyden takia, jäi perunasato niin pieneksi, että itse jäädään määräannoksille, jos sotaväelle määrätyt 5250 kg ja siemenet otetaan pois päältä. Kauratkin menevät luovutukseen ja karja jää paljaille heinille. Kun hyvätkään lehmät eivät niillä heinillä lypsä kuin nimeksi, menee heinäsato vain lannan hinnasta. Tällaiset ovat näkymät talousrintamalla. Luovutettava määrä saatanee kokoon, vaikka sato pakostakin on entistä heikompi. Isän ja äidin kunnia-asia oli saada luovutukset täytetyksi, vieläpä ylittäenkin jos mahdollista. Maatalousministeriö myönsikin isälle kunniakirjan elintarvikkeiden runsaasta tuottamisesta Suomen kansan hyväksi.

Kotonani oli myös suuri kasvitarhaviljelys: kaikenlaisia juureksia ja kaaleja, herneitä iso pelto, kurkkuja, tomaatteja, salaatteja, raparperia myytäväksi asti ja tietenkin marjapensaita. Äiti kasvatti kevättalvella monet taimet ensin tuvan ikkunalla, siirsi ne sitten ulos hevosen lannalla lämmiettyyn lavaan, johon kylvi myös kaalin ja lantun siemenet. Kun kasvimaa oli tarpeeksi lämmin, istutettiin taimet sinne. Myös monet naapurit saivat taimensa äidin lavasta. Kasvitarhan hoitoon voitiin käyttän vain peltotöiden lomiin jäävä aika ja iltamyöhät. Kasvitarhan tuotteilla oli tietenkin huomattava merkitys paitsi oman perheen myös sukulaisten ja tuttavien ruokahuollossa.

Se työn paljous kotona otti kyllä joskus ruumiin ja mielen voimille. Tämä käy ilmi mm. kesällä 1942 kirjoittamastani kirjeestä sisarelleni lottatyöhön Äänislinnaan: Väsyttää päivät niin turkasesti, kun iltaisin joutuu sänkyyn vasta klo 24:n maissa. Tänä päivänä olen huilaillut ihan omin luvin. Lypsylle kyllä nousin, mutta aamutöiden tehtyä painuin maata ja nukuin 3,5 tuntia. Siihen se minun ”kesälomani” sitten supistui. Saman kirjeen jälkikirjoitus: Minkätähden ne ihmiset sinne pakkautuvat, kun kerran siellä ei ole töitä? Täällä tullaan mielisairaiksi, kun katselee ja muistelee kaikkia niitä tekemättömiä töitä, joita ei kerkiä tehdä.

Aino Ollikainen lottatovereineen Karhumäessä. Aino kuului Pöljän lottayhdistykseen. Kuva Aino Ollikaisen albumi.

Minä en ollut minkäänlaisissa järjestöissä mukana sota-aikana. Koulunkäynti ja kesätyöt täyttivät elämän. Tosin haaveilin päästä lottatyöhön, mutta ennenkaikkea isä ja vanhin veli eivät toivetta ottaneet kuuleviin korviinsakaan. Niinpä kun kesäloman jälkeen luokkatoverit kuiskuttelivat keskenään jännittävistä kokemuksista lottakomennuksillaan, heilasteluista sotilaiden, jotkut jopa saksalaisten kanssa, tunsin itseni jälkeenjääneeksi maalaistöllykäksi.

Äitini toimi aktiivisesti Pöljän Marttayhdistyksessä, jonka kautta levitettiin tietoa miten kotitaloudessa selvittiin niukoilla mahdollisuuksilla. Se toimi myös puhtaasti humanitaarisissa tehtävissä, esimerkiksi se toimeenpani kylällä juhlat ja keräyksen kansanavun hyväksi. Kansanavun juhlassa äidin pitämä puhe on säilynyt. Seuraavassa otteita puheesta.

Erikoisesti tällaisina aikoina, joita nyt elämme, herää ihmisissä voimakkaimmaksi se tunne, mikä häntä hallitsee, joko hyvä tai paha. Päällimmäisenä näyttää olevan paha. Se kun paremmin antaa itsensä ilmi. Hyvä, mitä ihmiset tekevät, esiintyy hiljaisena ja vaatimattomana, tekoaan huutelematta. Sentähden näyttää siltä, ettei hyvää paljon olekaan. Meillä kaikilla ihmisillä on erikoisena helmasyntinä itsekkyys. Kyllä me näemme ja vielä enemmän kuulemme, miten paljon on aineellista hätää ja murhetta, mutta meidän on niin vaikeaa asettua mielikuvituksessamme hädänalaisen asemaan, niin että sen ymmärtäisimme. On niin vaikea luopua omasta mukavuudesta toisen hyväksi. Eiköhän tämä yhteinen hätä elämästämme ja toimeentulostamme liikuta jokaisen mieltä. Ehkä se hyvä, joka meissä jokaisessa piilee, puhkeaa tällaisina aikoina päällimmäiseksi. Onhan meillä jokaisella nyt enemmän kuin normaaliaikoina monenlaisia ylimääräisiä pakollisia veroja, maksuja ja luovutuksia ja niisäkin on jokaisella tietämistä, miten selviää. Sitten on vielä näitä vapaaehtoisia avustushommia, on rahana ja paketteina lähetettävä joka puolelle. Joskus tuntuu, että mistä kaikki riittää. Eikö olekin ihmeellistä, että on riittänyt tähän asti! Sotaväkemme voi hyvin rintamalla. Heille on riittänyt toimeentulo. Täällä kotirintamalla ei ole ollut niin suurta hätää leivästä kuin vuonna 1918. (Huom. äiti eli edellä mainitun ajan Pielisjärvellä pettuleivän maassa…) Hyvä työ ei jää Luojalta siunaamatta. Kaikki maallinen tavarahan on meillä lahjaa ja lainaa, joskin työn kautta, uskollisen ja ahkeran työn. Kun saamme taas rauhan ja kaikki teemme parhaamme mukaan työtä siinä kutsumuksessa, mikä itsekullakin on, epäitsekkäästi auttaen lähimmäistämme, niin nämä vaikeat ajat tasaantuvat huomaamattamme. Luojan aitassa riittää ruista ja rahaa, kun vain häneltä sitä pyydämme.

Kirjeistä käy ilmi, että yksityishenkilönä äiti harjoitti avustustoimintaa. Perheen vanhoista, pieniksi käyneistä vaatteista äiti ompeli kylän köyhlle lapsille päällepantavaa. Joulun alla kierrettiin hevosella viemässä jauhoja, ryynejä, sianlihaa ja jotain leivottuakin köyhimpiin mökkeihin. Vielä tänä vuonna (1988) muisteli silloinen mökin tyttönen saaneensa joulupiparkakut perheeseensä, se toi juhlan. Omassa perheessäkin oli rahasta tiukkaa, me lapset käytimme isommilta pieniksi jääneitä vaatteita eikä äitikään juuri uutta vaatetta saanut, mutta oli vieläkin suuremmassa ahdingossa eläviä äidin mielestä.

Hilja Suomalainen ja lapset Sisko, Erkki ja Jorma 1930-luvulla. Kuva Päivi Miettinen.

Savonniemi 1939-44 – Sisko Suomalaisen muistiinpanoja 2

Sisko Suomalainen 1960-luvulla. Kuva Päivi Miettinen.

Sisko Suomalainen (s.1925) vastasi vuonna 1988 Museoviraston kyselyyn aiheesta Naisten toimet ja työskentely sotavuosina 1939-1944. Julkaisen Siskon tekstin tässä blogissa. Olen saanut tekstin Päivi Miettiseltä, jonka täti ja kummi Sisko oli. Sisko syntyi Siilinjärven Pöljällä Salomo ja Hilja Suomalaisen perheeseen seitsemäntenä lapsena. Perhe viljeli Savonniemen tilaa Pöljänjärven rannalla. 

Eläimet kävi teurastamassa joku naapurustossa asuva mies, mutta veren vispaamisessa ja muussa avustamisessa oli joku naisväestä. Äiti taidollaan leikeli ruhon oikeaoppisiin osiin ja sisälmykset eroteltiin. Suolien tyhjennys ja pesu ei ollut mitään haluttua homma, mutta pakkohan sekin oli jonkun tehdä.

Sota-aikana separoitiin maito kotona kermaksi ja kurriksi. Kerma vietiin noin joka toinen aamu junalle meijeriin, ensin soutaen kesällä, talvella hevosella pysäkille. Tarpeen mukaan kermasta kirnuttiin kotona voi, kurrista tehtiin piimää ja kokkelia, eläimillekin sitä juotettiin.

Ojaa ei meillä naisväki kaivanut, siihen ei tainnut paljon miesväkeäkään riittää, mutta lannanajo ja sen levitys pelloille oli tavanomaista naisten ja nuorten työtä. Moniin maataloustöihin olimme naiset ja lapset pienestä pitäen aina osallistuneet, joten työ oli tuttua, mutta sota-aikana oli jaksettava myös raskaat, lihasvoimaa vaativat työt. Onneksi sisareni oli lapsesta saakka ollut innostunut hevosista, joten hevoshommat sujuivat häneltä helposti. Kyllä minunkin oli pakko oppia hevosia käsittelemään.

Vasemmalta Sirkka, Väinö ja Sisko Suomalainen Savonniemellä 1930-luvulla. Kuva Päivi Miettinen.

 

Sisar kävi 1943 naisille järjestetyn maamieskoulun Vihdissä, mutta sai kouluun sisältyvän harjoittelun suorittaa kesällä kotona, mikä olikin kertakaikkinen pelastus talon töille. Vanhin veli lomilla ollessaan neuvoi koneitten ym. työkalujen käyttöä ja hoitoa, myös tarvittaessa kirjeitse. Naapurissa asui evakkona vanhahko karjalaisevakkomies, joka kävi tekemässä korjaus- ja remonttitöitä. Tosin hän lähti takaisin Karjalaan kohta kun kotiseutu oli vallattu takaisin.

Sodan jälkeen palautui vanhakantainen jako naisten ja miesten töihin paitsi että edelleenkin naiset osallistuivat perunanistutus-, heinänteko- ja elonkorjuutöihin.

TALKOOT

Talkoita pidettiin kahdenlaisia: kylän lähinnä maattomalle väelle ilmoitettiin perunanistutus- ja nosto- sekä elonkorjuutalkoista. Tavallisesti väkeä saapuikin kohtaaisesti todennäköisesti ruoka- ja elintarvikepalkalla. Talvella oli puunvetotalkoot, niihin tuli naapuruston vanhempaa miesväkeä. Elonkorjuuaikana isä oli anonut kai työvoimapäällikön kautta Kuopion ja Siilinjärven Osuusliikkeiden henkilökuntaa talkoisiin. Useana sotasyksynä heitä olikin 15-30 henkeä kerralla niittämässä ja nostamassa kauraa seipäälle sekä perunannostossa.

Vuoden 1942 talkoopäivän ”menu” äidin kirjeestä: Pyhäaamuna klo 9 tuli talkooväki yhteensä 18 henkeä. Kahvipöytä oli kauniisti katettuvalkealle liinalle, kukkia koristeena. Syötävänä oli voilla vodeltuja karjalanpiirakoita ja pullaa. Sitten saivat mennä pellolle klo 11 asti, jolloin kutsuttiin syömään perunoita ja soossia, kukkakaalia ja punajuuria höysteenä. Ohraryynivelliä oli jälkiruuaksi. Leipää, voita ja piimää tietenkin. Iltapäivällä saivat pullakahvit ja klo 17.30 päivällisen, johon sisältyi lihakaalikeitto, rosolli ja marjapuuroa. Näytti kaikki maistuvan. Kaalikerät ja kukkia saivat viemisiksi ja palkakseen. Tämän tyyppistä talkooväen syöttäminen yleensä oli, syödä sai kyllälteen. Kerran perunannostotalkoiden aikana oli vanhin veli lomalla. Iltamyöhään ahersivat naiset pellolla, joka sattui olemaan erityisen liejuinen. Luvassa oli talkootanssit!

Salomo Suomalainen ja Savonniemen lapsia ja muuta väkeä 1940-luvulla. Kuva Päivi Miettinen.

Veljeni ainoana miehenä pyöritteli tyttöjä vuoronperään itsekutakin gramofonin säestyksellä, tyttöparillakin siinä mentiin. Se lysti taisi hyvät ruuatkin voittaa. Kyllä meiltäkin käytiin naapureissa talkoissa. Muistan kerran olleeni talossa, jossa oli myös sotavankeja töissä. Nostettiin perunaa. Minua vangit sekä pelottivat että herättivät uteliaisuutta. Puhua heille ei saanut. Kerran naapurin vangit vartijansa kanssa kulkivat jonnekin kotimme kautta. Oli pyhäaamu ja meillä vastapaistettuja piirakoita. Äiti tarjosi niitä vangeille. isäkös siitä hirmustui. Äiti vain selitti, että jos hänen poikansa sattuvat joutumaan vangiksi ryssänmaalla, niin hän toivoo, että joku heillekin olisi ystävällinen ja antaisi ruokaa.

TYÖVELVOLLISET

Etenkin kesällä 1941, jolloin ei ollut yhtään miestä peltotöissä, oli meillä Kuopiosta ja Siilinjärven kirkolta parin tuttavaperheen rouvat ja lapset heinä- ym. töissä. Koululaisia työvelvollisena oli lähes joka kesä, sukulaisia ja mm. eräs luokkatoeverini. Kesällä 1944 evakkoperheen jäsenet osallistuivat heinätöihin. Lyhempiä aikoja oli milloin kukakin kaupunkilaissukulainen ja tuttava auttelemassa. Palkkana kyllä kaikki halusivat erilaisia elintarvikkeita ensisijaisesti, raha oli toisarvoinen palkka.

HEVOSET

Kotona oli kaksi hevosta. talvisotaan luovutettiin yksi, joka sinne myös jäi. 1940 ostettiin uusi hevonen, joka lähti jatkosotaan jääden sille tielle. Jossain vaiheessa ostettiin jonkunlainen kopukka. Onneksi kotiin jäänyt hevonen oli vireä ja älykäs. Joskus lainattiin naapurista hevosta ja talkoisiin pyydettiin tulemaan hevosen kanssa, milloin sellaista tarvittiin, esim. puunveto. Ei ollu traktoria. Hevoset niinkuin lehmätkin pyrittiin hoitamaan mahdollisimman hyvin, ne olivat kuin perheenjäsenet.

Hilja Suomalainen ja Savonniemen Laukki-hevonen. Kuva Päivi Miettinen.

 

Naisten työt kotirintamalla 1939-44 – Sisko Suomalaisen kuvaus sotavuosien Savonniemeltä

 

Sisko Suomalainen 1970-luvulla. Kuva Päivi Miettinen.

Sisko Suomalainen (s.1925) vastasi vuonna 1988 Museoviraston kyselyyn aiheesta Naisten toimet ja työskentely sotavuosina 1939-1944. Julkaisen Siskon tekstin tässä blogissa. Olen saanut tekstin Päivi Miettiseltä, jonka täti ja kummi Sisko oli. Sisko syntyi Siilinjärven Pöljällä Salomo ja Hilja Suomalaisen perheeseen seitsemäntenä lapsena. Perhe viljeli Savonniemen tilaa Pöljänjärven rannalla. 

MAA- JA METSÄTALOUS

Talvisodassa oli v. 1917 syntynyt veli. Kaksoisveljet (Arvo ja Veli) suojeluskuntalaisina toimivat vartiointitehtävissä omalla kylällä, joutuivat sotaväkeen keväällä 1940. Jatkosodassa edellämainittujen lisäksi oli v. 1921 syntynyt veli, joka varusmiesaikana saamansa keuhkopussintulehduksen takia oli sairauslomalla kotona 1942 useita kuukausia. Talon työmies kaatui talvisodassa. 1942 saatiin työmieheksi sotapalveluksesta vapautettu yli 40-vuotias mies, jonka monilapsinen perhe sai muuttaa asumaan toisen maatilamme rakennuksiin (Hoikinharju).

Perheenjäsenistä työskentelivät sota-aikana vakituisesti kotitilalla äiti, sisar (s.1918), lukuunottamatta vuoden kestävää maamieskouluaikaa 1943, veli (s.1927). Minä (s.1925) työskentelin kotona kaikki koulun pitkät loma-ajat. Isä oli toimensa vuoksi paljon poissa kotoa, mutta etenkin viljankorjuuaikana hänelle myönnettiin lupa maataloustöihin kotiin. Tietenkin hän suunnitteli ja organisoi maatilan työt, mutta hänen matkilla ollessaan äiti oli kyllä pätevä johtaja. Hänen vastuullaan käytännössä oli sekä maanviljelys- että karjanhoitotyöt, kotitalouden hoidon hän itse myös suurimmalta osin teki, lisäksi henkisen ilmapiirin ylläpitäminen optimistisena oli äidin ansioita.

Sisar Helmi työskenteli pääasiassa ent. miesten töissä, hän teki hevosajot paljolti, osallistui peltojen muokkaukseen, viljojen konekylvöön, niitti niittokoneella heinät, ajoi lantaa pellolle, talvella ajoi heinät hevosella ladosta navetan ylisille, puitakin metsästä. Sen lisäksi hän osallistui lehmien lypsyyn ja mikäli aikaa jäi, kotitaloustöihin, kankaankutomiseen talvisin jne. Minä työskentelin pääasiassa koulun loma-ajat maataloustöissä. Kunnan työvoimapäällikkö antoi koulua varten todistuksen siitä, kotitilalla tarvittiin maataloustyöhön työvoimaa ennen virallista koulun lukukauden loppua. Tottakai sitä oli tehtävä talossa sitä, mikä oli kulloinkin ajankohtaista.

Velipoika (s. 1927) jotui jo nuorena raskaisiin töihin, vuodesta 1942 kyntämäänkin joko työmiehen tai toisen pojan kanssa. 1932 syntynyt velipoika autteli kevyemmissä askareissa, kasvitarhan hoidossa, ajoi hevosella heinäkuormia latoon. talvet hän olikin kansakoulussa sisaren koululla Ilomantsissa. Palkattu karjanhoitaja osallistui myös päivällä peltotöihin heinäpellolla, elonkorjuuseen ym.

Salomo ja Hilja Suomalainen lapsineen Savonniemellä 1930-luvun lopulla. Kuva Päivi Miettinen.

Tilapäisapua saatiin kylältä maattomien mökkiläisten vaimoja ja lapsia, naapureiden ikääntyneitä miehiäkin viljan niittoon esimerkiksi. Kylän invalidisuutari oli monena syksynä viljanniitossa. Sodasta lomalla olevat veljet olivat tiukasti peltotyössä koko lomansa ajan nimenomaan kevät-, kesä-, ja syksylomilla. Kirjeistä selviää, miten yksi veljistä pystytti heinäseipäitä, toinen ajoi haravakonetta koko loman ajan. Vanhin veli sai jonkin kerran ns. puintilomaa syksyllä. Yleensä lomalla olevat veljet joutuivat raskaimpaan työhön.

Naiset ja nuoriso joutuivat ajoittain suoriutumaan kaikista aikaisemmin miesten nimissä olleista töistä: maanmuokkaus, siihen liittyvät hevostyöt, kylvöt, sekä niittokoneella ja käsin niitto, heinä- ja eloseipäiden pystytys, heinien ja elojen seipäälle nosto ja korjuu latoihin, perunavakojen teko hevosella ja vakoauralla, samoin vakojen aukiajaminen syksyllä, perunalaatikoiden siirto pellolta hevosella kellariin, riihessä puiminen (rukiit, herneet), osallistuminen konepuintiin, jostain saatiin mies puimakoneen moottorin käyttäjäksi. Polttopuita tehtiin metsässä, joskus niitä ajettiinkin hevosella pihaan.

Raskainta oli suoturpeen nosto 5 kilometrin päässä sijaitsevalta suolla. Sinne käveltiin aamulla evään kanssa ja palattiin iltamyöhällä. Alkukesästä suosta hakattiin ns. pertuskalla n. 40×40 cm kokoiset palat, jotka sitten kuokalla kiskottiin irti ylös penkalle. Siitä vettävaluvat turvekuntat nostettiin käsin haasioille kuivumaan. Loppukesällä kuivuneet kuntat kannettiin sapilailla latoon. talvella vietiin hevosella suoladolle puimakoneen moottori ja turvekunttien repijä; kuivat kuntat hajotettiin turvepehkuksi, joka sitten heinähäkissä hevosella vedätettiin navetan ylisille käytettäväksi lehmien kuivikkeena ja lannan sitojana, myös virtsan. Näin saatiin erinomaista maanparannusainetta savipelloille. Ennen sotaa suotyöhön miehet tuskin hyväksyivät naista edes kahvinkeittoon, niin raskaana he pitivät hommaa. Kesällä 1941 naiset ja lapset selviytyivät urakasta, myöhempinä sotakesinä oli jokunen mies lisäapuna.

Turpeen nostoa Savonniemellä naisten ja lasten voimin. Kuva Päivi Miettinen.

Raskasta oli myös viljan kuivaus kaukana kylällä, kotona ei ollut kuivaamoa. Omakohtainen kokemus eräänä syksynä oli seuraava: viljasäkit  kärrättiin ensin rantaan, siitä veneeseen, isä oli kaverina. Sitten soutumatka kovassa tuulessa oli n. 2,5 km. Taas säkit käsikärriin, joka työnnettiin 2-300 metriä Lassilan talon kuivaamolle. Siellä taas säkkien nostelemista, kuivaamon lämmittämistä ja taas viljat säkkiin ja sama rahti takaisin kotiin syyspimeällä järvellä. Koti sijaitsi järven takana, sulan aikana maantietä ei ollut, joten kaikki raskaskin kuljetus piti tapahtua veneellä. Se oli sitä ylimääräistä vaivannäköä. Talvella sentään päästiin jäätä pitkin hevosella.

Myllymatkat satutettiinkin enimmäkseen jääkelin ajaksi. Leipäjauho- ja ryynimylly sijaitsi noin 10 kilometrin, vehnämylly noin 20 kilometrin päässä. Jyväsäkit lastattiin rekeen jo edellisenä ltana, aamuvarhaisella oli lähdettävä matkaan. Sisar ja nuorempi veli ne myllymatkat tekivät useimmiten. Iltapimeällä ehtivät kotiin, joskus oli oltava yötäkin myllytuvan uunin päällä. Näin saatiin jauholaareihin ruis- ja ohrajauhot, vehnäjauhoja 1., 2., ja 3. luokan sekä grahamjauhoja, ohra- ja kauraryynit, talkkunajauhot, jotka tehtiin ensin keitetystä ja sitten uunissa kuivatusta ohrasta.

Kertomus jatkuu.

Hannes Rissanen kertoo Pöljän vanhoista asuinpaikoista

Seuraava teksti on ilmestynyt Savon Sanomissa 18.9.1977. Sen on kirjoittanut Hannes Rissanen. Oheisen kartan numerot viittaavat tekstin numeroihin.

Luettelen äkkimuistamalta muutamia ”nuoria” Pöljän kylässä olleita mutta jo hävinneitä asuinpaikkoja, jotka ovat olleet asuttuina n. 250-40 vuotta sitten. Kun neljäkymmentäkin vuotta on kulunut alkaa paikalla olleen asunnon häviämisestä, niin luonto on tällöin ehtinyt ottaa omansa takaisin ja nämä entiset asuinpaikat ovat metsittyneet.

1. Ruotusotamiehen mökki

Knuutilan (nykyisen Lintuniemen maalla). Rakennettu ruotujakolaitoksen aikana oletettavasti 1720-luvulla. Tämä mökki on ollut Knuutilan ja naapuritilojen ylläpitämä. Ruotujakolaitoksen lakattua paikka on varmaankin ollut n. 120 vuotta asumaton. Mökissä asuneista ruotusotamiehistä eikä heidän nimistään ole tietoa.

2. Nissilän mäkitupa

Samoin kuten edellinenkin Knuutilan tilan mailla. Tämän mäkituvan haltijana on ollut Taavetti Nissinen ja siinä on 1883 syntynyt ja sittemmin kasvanut maanviljelysneuvos Tatu Nissinen. Taavetti Nissinen on ehkä pääasiallisimmin toimeentulonsa saanut karjan välityksestä. Kerrotaan ja myös muistan, että hän hyvin yleisesti käytti sanontaa: ”Jah-Jah ja ventta.” Ja edelleen: ”Jaj-Jah, eipä tullut sian kauppoja.” Kerran pelatessaan korttia Uappolan Uatun kanssa hän oli hävinnyt muutaman hilikun ja tämän jälkeen Taavetti useamminkin kerran oli päivitellyt: ”Ai mualimasitä Uappolan Uatua, kun se on kova korttimies”. Nämä ja monet muut Taavetin sanonnat ovat jääneet kylällemme siivekkäiksi sanonnoiksi, joita vieläkin käytetään. – Taavetti Nissinen koulusivistyksen ymmärtävänä pani ainoan poikansa Tatun opin tielle Kuopion lyseoon. Äitini – Nissisten lähinaapuri- kertoi, että kun tatu oli ollut muutaman viikon Kuopiossa, niin eräänä lauantai-iltana Tatu-poika kipaisi kotiinsa yllättäen. Isä-Taavetti kysymään: ”No, entäs nyt?” Tuohon Tatu oli vastannut, että hänet erotettiin koulusta. Siihen isä: ”Jah-Jah”. Meni lauantai-ilta ja sunnuntaipäivä niin ettei asiasta puhuttu mitään. Anivarhain maanantaiaamuna Tatu herätettiin ja isä Taavetti kovistellen sanoi, että lähetäänpäs kävelemään Siilinjärvelle laivaan ja sieltä sitten Kuopioon ottamaan selvää, mistä johtui koulusta erottaminen. Tällöin Tatu tunnusti, ettei häntä ole koulusta erotettu, mutta ettei hän halua siellä olla, ”koska ei ole Lintuniemen Pekkakaan”. – Siitähän sitä sitten opintie jatkui aikanaan ja aikanaan Tatu valmistui agronomiksi ensimmäisenä Helsingin Yliopistosta. Sitä ennen agronomien valmistuslaitoksena oli ollut Mustialan Maanviljelysopisto.

Nissisen mäkitupa oli tuhoutunut vuosisadan vaihteessa tulipalossa.

3. Kiärmeharjun mökki

Särkiniemen aluskunnassa. Viimeiset asukkaat Kiärmeharjussa olivat Aaro ja Riikka Väisänen. Kun Kiärmeharjun Riikka 53-vuotiaana järkyttävällä tavalla 8.9.1928 menehtyi kotipihaansa vihaisen sonnin puskemana, niin kirjailija Kalle Väänänen kirjoitti Riikasta muistokirjoituksen Savo-lehteen, jossa parhaiten käy selville minkälainen sanataiteilija Riikka todella oli. Nykyään Kiärmeharjun mökistä on vain raunioita jäljellä metsittyneellä kummulla.

4. Särkiniemen kahamökki

Tässä mökissä asuivat 1920-luvulla Aaro ja Tilda Pellikka. Tildallakin oli sanavalmiutta ”myyvä asti”. Myös Tildaa Kalle Väänänen haastatteli ja kirjailijan kehoituksesta Särkiniemen isäntä sai tehtäväkseen järjestää Riikka ja Tilda samanaikaisesti Särkiniemen tupaan sanaharkkasille. Varmaankin Kalle Väänänen sai näiltä eukoilta tuluksia kuuluisaan

”Pyykkirannassa” -runoonsa.

5. Kivipuro 

Taavetti ja Maria Kervisen asuinpaikka 1920-luvulla. Taavetti Kervinen oli nuorena miehenä ollut Venäjällä ja oli siellä muun ohella oppinut puutarhakasvien kasvattamisen taidon. Erittäin kuivalla hiekkaperäisellä hän sai kasvit kasvamaan mitä rehevämmin. Hän keräsi metsälaitumelta lehmien jätöksiä ja kantoi niitä ”rekooliinsa”. Käymälän pito oli myös näppärästi ja vaivattomasti ratkaistu. Pieni istuinpukki siirrettiin tarpeen mukaan noin pulskan sijansa mitta aina entisen viereen ja näin tulivat omaperäiset lannoitteen sopivasti hajotettua. – Kervisen jälkeen Kivipuron mökki jäi 1920-luvun lopull autioksi ja sittem puretuksi. Nyt mökin ja kukoistavan puutarhan paikalla on ankea sorakuoppa.

6. Roopila

Nimensä mökki oli saanut sen haltiasta Roopi Vallasta. Vuosisadan alussa Roopin vaimo Olga oli hirttäytynyt navetanladossa ja tuo järkyttävän tapahtuman johdosta mökin tienoo oli varsinkin lapsille suuren pelon kohteena. Vuosikymmenien jälkeenkin Olgan edesmenosta verroinkin pimeällä lapset kovasti peläten juoksivat kipin kapin Roopilan ohi.

Roopilassa vielä asuttiin 1910- ja 1920-luvulla. Asukkaina olivat August ja Sohvi Julkunen ja viimeksi Yrjö Kinnunen perheineen pari vuotta, kunnes Roopila n. 1930 tuhoutui tulipalossa.

7. Martikkala

Martikkalassa asui noin 60-70 vuotta sitten Martikaisia, jotka olivat tulleet jostakin pohjoisesta vai lieneekö asia ollut niin, että tämä Martikaisen emäntä oli kotoisin Pohjanmaalta. Naisethan eivät Pöljällä ainakaan Pöljällä tupakoineet, mutta tämä Martikaisen emäntä oli suuren ihmettelyn kohteena, kun hän piipulla tupakkaa poltti jopa kylässäkin ja tavallisimmin penkille kylelleen asettuneena. Lienee nautinto tällöin ollut sitä verrompi. Myöhemmin mökissä asui Taavetti ja Anni Ruuskanen. Huonokuuloisuudesta johtuen Taavettia kutsuttiin ”Tottelemattomaksi Taavetiksi”. Hän oli nuoruudessaan ollut pohjoisessa ja jopa Ruotsin puolellaja siellä hän oli oppinut joitakin ruotsinkilen sanoja, joilla hän silloin tällöin ”rehvasteli”.

Tämä mökki tässä luettelossa mainituista oli viimeisimmäksi pystyssä ja asuttavana. Vasta 1940-luvulla mökki on purettu ja uuniraunio on enää vesakon keskellä muistuttamassa siitä, että silläkin paikalla on asuttu.

8. Kuusikko

Kuusikko oli Karppisten asuinpaikkana jonnekin 1920-luvun alkupuolelle saakka. Heidän jälkeensä tällä paikalla asui Taavetti Hirvonen perheineen jonkun kymmenen vuotta, kunnes tuli tuhosi tämänkin mökin. Nykyältään raunioaukiota kutsutaan Palopaikaksi.

9. Lutinmäki

Asuinpaikka oli Jahvetti Launosen hallinnassa yli 60 vuotta sitten. Launosen kaksi tytärtä Aino ja Hilma olivat mökin pihapiiriin tuoneet omenapuiden taimia. Vieläkin on yksi omenapuu autioituneella kumpareella muistona heistä.

Myöhemmin Lutinmäessä asui muun muassa Pekka Launonen (ei tiettävästi sukua Jahvetille). Kähisevän äänensä johdosta Pekkaa kutsuttiin ”Soikko-Pekaksi”.

10. Maja-aho

Maja-aho on niin vanha asuinpaikka, että nykypolvi ei tiedä mitään tällä ”aholla” asuneista ihmisistä. Mutta pienet peltotilkut tällekin mäkiharjanteelle on aikoinaan raivattu kiviraunioista päätelle.  Sitkeästi Maja-ahon nimi on pysynyt paikkojen nimistössä, koska tämä nimi vielä nykyisissä kartoissa oikein paikoitettuna esiintyy.

11. Uuhmäki

Tälle paikalle aikoinaan rakennettu mökki on Pöljän kylän korkeimmalla mäellä ja täällä ovat viime vuosisadan puolella ensiksi asuneet Kejoset. 1890-luvulla Uuhmäkeen on Aaro Väänänen mökin haltijaksi siirtynyt. Väänäset ovat täällä asuneet vuoteen 1917 saakka, jonka jälkeen mökki on autioitunut ja lahonnut paikoilleen. Onpa ”sulan” peltotilkun raivaaminen illut mitä kovimman työn takana päätellen niistä valtavista kiviaidoista, jotka vielä ovat synkeässä metsässä havaittavissa. Uuhmäellä on 1903 syntynyt Hannes Väänänen, joka paremmin tunnetaan ”kortti-Tuomarin” nimellä.

12. Pitkänpään karjamaja

Pöljän järven lounaisrannalla olevalla Harjun talolla olivat suuret metsäalueet järven ja kylän itäpuolella. Vanhan tavan mukaan lehmät laidunnettiin metsälaitumilla ja niinpä Harjun karjakin kaukana talouskeskuksista Munakan ja Uuhmäen saloilla. Lehmien hoitoa ja lypsämistä varten oli viime vuosisadalla rakennettu Pitkänjärven rannalle karjamaja, jossa talon kaksi palvelijatarta yöpyi. – Tiina Takkunen oli ollut Harjun talossa palveluksessa 1921, jolloin Pitkänpään karjamaja oli viimeistä kesää käytössä. Arvailuun etteikö se olut mieluisaa ja romanttista olla kesät karjamajalla Tiina vastasi:

”Siitä oli karjamajaidylli kaakana. Ani varhain aamuisin ja myöhään illalla piti laakata karjoo ehtimässä ympäri saloja. Päivällä maijot oli souvettava Harjulle, jonne soutumatkoo ylj 5 kilometsriä. Vappaapäivijä ei ollu., oli pyhäsä ja arkesa aina vuan painettava töitä päivästä toiseen. Palavelustovereistan en muista muuta erikoisempia nimityksiä käätetyn kui yhtä vanahempoo palavelijaa kututtiin Lorska-Miinaksi.”